”Sotavanhus” 1935 – ”uutta tietoa” Onni Kokosta
Kirjoitin Vapaussoturi-lehteen 4/2017 Onni Kokosta ja Oskari Peltokankaasta otsikolla ”Vapaussoturit Vaasan katukuvassa – Kokko ja Peltokangas”. Kerroin Onni Kokosta kaiken sen mitä olin siihen mennessä löytänyt, ja se ei ollut paljon. Sankaripojasta oli tiedossa ainoastaan syntymäaika 4.3.1904 ja syntymäpaikka (Helsinki) sekä se, että Onni oli käynyt kansakoulua Helsingissä ja työskennellyt siellä juoksupoikana. Vanhempien nimet olivat tiedossa, isä oli kivityömies J.V. Kokko ja äiti Hulda os. Velin.
Kirjoitin Onnin isän saaneen surmansa venäläisten huolimattomuudesta vallitöiden räjähdyksessä, ja että hän oli kehottanut kuolinvuoteella Onnia kostamaan. Yllätykseni olikin suuri, kun sain käsiini vuoden 1935 Sotavanhus-lehden, ja avasin sen sivulta 12, jossa oli otsikko: ”Onni Kokko äitinsä kuvaamana”. Toimittaja Väinö Leisio oli haastatellut Onnin äitiä keväällä 1935, jolloin molemmat vanhemmat elivät ja isä työskenteli edelleen kivityömiehenä! H.J. Boströmin Sankarien muisto-kirjasta poimimani tieto ei siis pitänytkään paikkaansa!
Leisio kirjoitti, että Jarl Hemmerin kirjassa Onni Kalpa on ”totta ja mielikuvitusta yhdistetty niin surkealla tavalla, että teoksesta tuli aikanaan kirjallistaiteellinen skandaali siinä sankarivainajan kodista ja lähimmistä omaisista annetun kuvauksen perusteella”. Kirjaan liittyen Hulda Kokko korosti haastattelun yhteydessä vihanneensa koko elämänsä venäläisiä ja mainitsi lausuneensa sortovuosien aikana, ollessaan 17–18-vuotias, Porvoon palokunnan juhlissa runon ”Sorrettu Suomi”, jonka jälkeen hän oli joutunut pakenemaan santarmien ahdistamana valepuvussa Helsinkiin.
Sotavanhus
Vapaussodan Rintamamiesten Liitto (VRL) julkaisi viisivuotisen toimintansa kunniaksi Turun liittojuhlille ensimmäisen Sotavanhus-nimisen liittojuhlajulkaisun toukokuussa 1934. Toimituskunnassa oli mukana myös Vapaussodan Rintamamiesten Naisliitto, jonka keskusjohtokunta oli pyytänyt helmikuussa 1934 VRL:n hallitukselta lupaa julkaista lehti omissa nimissään. VRL:n johto ei tähän suostunut, ja naisjärjestön rooliksi jäi osallistua ensimmäisien Sotavanhus-lehtien julkaisutoimituskuntaan.
Sotavanhus ilmestyi 1934–1944 kerran vuodessa, lukuun ottamatta vuotta 1940, ja sen sisältö koostui pääasiassa vapaussotamuistelmista. Lehden tavoitteena oli rahavarojen hankkiminen liitolle. Vuoden 1935 lehden johdannossa mainitaan: ”Sotavanhuksen julkaiseminen nyt toisen kerran antoi ratkaisevan sysäyksen juuri tämä ensimmäisen yrityksen hyvä taloudellinen tulos.” Lehden ilmoitus- ja irtonumeromyynti tuottivat 1930-luvun loppupuolella 60000–85000 markkaa vuodessa.
Toimituskunta viestitti vuoden 1935 Sotavanhuksen lukijoille: ”Toukokuussa 1934 ilmestyi Sotavanhus ensimmäisen kerran. Se sisälsi vapaussodan ja itsenäisyystaistelun muistoja ja vapaussoturien ja itsenäisyystaistelijain muistelmia. Sotavanhus ei pyrkinyt loisteliaaseen ulkonaiseen esitystapaan. Koruttomasti sen sivuilla oli katkelma sieltä, toinen täältä niistä vanhojen krenatöörien lauluista, joita lukemattomilla vapaustaistelun vaiheet kokeneilla miehillä ja naisilla on, niin kuin oli Vänrikki Stoolin tarinain sotavanhuksillakin.”
Onni Kokon perhe
Hulda Hilja Eleonora ja Johan Waldemar Kokko asuivat Helsingissä osoitteessa Pengerkatu 25 B 43. ”Avaamaan tuli vaikeasti ontuva viitisenkymmentä ikävuotta täyttänyt rouva: Onni Kokon äiti. Hän on edellispäivänä nyrjäyttänyt jalkansa – ratkaisematta lienee vielä, vaikka olisi poikki – ja potee nyt vuorostaan tätä vammaa, vaikka tautivuode on vuosikymmenien kuluessa ollut hänelle muutenkin varsin tuttu paikka.”
Äiti, omaa sukua Welin, kertoi olleensa naimisissa siihen mennessä 32 vuotta. Onnin isä Johan Waldemar oli työskennellyt aluksi Valistuksen paperiosastolla ja opiskellut sitten jonkin aikaa teollisuuskoulussa aikomuksenaan suunnata tienrakennus- ja vesijohtoalalle, mutta oli ryhtynyt ensimmäisen maailmansodan aikana kivityömieheksi ja työskenteli samassa ammatissa edelleen.
Äiti oli ollut 1900-luvun alkupuolella työssä ainakin Kansan Näyttämön puvustossa. Onni syntyi Helsingissä 4. päivä maaliskuuta 1904 perheen vanhimpana lapsena. Perheeseen syntyi vielä seitsemän sisarusta: kaksi poikaa ja viisi tyttöä. Haastatteluhetkellä ainoastaan tytöt olivat elossa. Pojat, Onni ja Unto, olivat kuolleet 1918, ja kolmas poika menehtyi kuuden kuukauden ikäisenä. Huldan äiti ja sisar Ines Viljola asuivat Katajanokalla. Onni vietti isoäidin ja tädin luona suurimman osan lapsuuttaan äidin sairastaessa hermojaan.
Onni Kokko kävi Tehtaankadun kansakoulua ja oli opettaja Palomäen luokalla. Onni liittyi 12-vuotiaana partioon ja kuului myös NMKY:n poikakerhoon.
Äiti muistelee Onnin lapsuutta
Onni aiottiin viedä valokuvattavaksi Oulunkylässä kesällä 1906 ennen pojan pitkien ja kiharoiden hiusten leikkaamista. Kuvaamista varten Onni puettiin uusiin vaatteisiin, mutta juuri ennen lähtöä poika katosi. Kun oman väen voimalla suoritettu etsintä ei tuottanut tulosta, hälytettiin nimismies ja poliisit naarasivat Vantaanjokea. Onnia ei löytynyt ja kaikki olivat jo aivan toivottomia, kunnes poika ilmestyi illalla kello 23 aikoihin kotiin likaisena. Onni oli piileskellyt lähettyvillä olleen tunkion takana koko päivän, eikä hän ollut vastannut kuulemiinsa äidin huutoihin. Valokuvaus toteutettiin seuraavana päivänä vanhoissa vaatteissa, joita Onni kutsui Joukahaisen puvuksi.
Onni Kokon urhoollisuutta kuvataan myös mummolassa saadun käsivamman yhteydessä. Mummo oli itkenyt kovasti, jolloin Onni oli sanonut: ”Jos sinä mummu ulvot noin, niin minä en lähde sinun kanssasi kirurgiin.” Tohtori oli palkinnut Onnin viidellä markalla, kun tämä ei ollut päästänyt ääntäkään koko ompelun aikana. Päinvastoin hän oli toivonut operaation aikana, että äidille ostettaisiin samanlainen käyrä neula, jolla voi lihaakin neuloa.
Onni oli ilmeisen vilkas ja sanavalmis lapsi. Erään kerran mummo oli jälleen etsimässä poikaa ja oli ylittämässä jo kolmatta kertaa Katajanokan siltaa. Onni oli tullut sillalla vastaan ja sanonut: ”No siinähän sinä, mummu, olet ja minä kun olen kysellyt joka ihmiseltä eikä kukaan ollut sinua nähnyt.” Myös poliisi joutui palauttamaan eksyneen pojan ainakin kerran kotiin, ja kotiosoitteensa opittuaan Onni palasi tutkimusmatkoiltaan lukuisia kertoja vossikalla.
Viimeinen matka
Syksyllä 1917 Onni Kokko työskenteli Weilin & Göösin juoksupoikana. Onni oli ollut jo useita päiviä omituinen ja sulkeutunut, kunnes hän tilipäivänsä aamulla syleili äitiä ja vakuutti: ”Jos kuulet minusta joskus jotakin, älä usko, että olen tehnyt mitään pahaa. En ole tehnyt mitään pahaa, sillä olethan sinä minun äitini.”
Hyvästelyn jälkeen sovittiin tapaamisesta kello 17.00 Vanhan ylioppilastalon kohdalla, jolloin Onnille oli tarkoitus ostaa tilirahoilla uudet kengät. Onni ei saapunut paikalle. Myöhemmin selvisi, että Onni oli kertonut aamulla Unto-veljelleen lähtevänsä 13 miehen kanssa jonnekin pohjoiseen, ja jota salaisuutta ei olisi saanut ilmoittaa äidille kuin vasta kahden viikon kuluttua. Tältä matkalta Onni Kokko ei enää palannut.
Hänestä saatiin seuraavan kerran tietoa Someron Hirsimäen kartanosta lähetetystä kirjeestä, jossa Onni pyysi hankkimaan lupalipun työhankintaa varten maaseudulla ja lämpimiä vaatteita. Pojalle lähetettiin kirjeessä rahaa kotiinpaluuta varten, mutta jo saman päivän iltapostissa tuli toinen kirje: ”Älä lähetä mitään. Lähdemme ylös Ouluun. Siellä venäläiset ovat ruvenneet liikehtimään.”
Vanhemmat vastaanottivat vielä neljä kirjettä ja postikortin, joista kaksi oli lähetetty Oulusta ja Raahesta. Ne joutuivat myöhemmin punaisten haltuun kotitarkastuksissa, samoin kuin Onnin partiokirja, hattu ja sauva. Äiti muisteli Oulun kirjeen sisältöä: ”Äiti kulta. Olen saanut uudet vaatteet ja kengät. On sinua ikävä. Terveisiä Onnin pikku-Tirsukalle (siskolle) ja Ines-tädille. Kirjoita ja pyydä Ines-tätiäkin kirjoittamaan.” Onni unohti kuitenkin mainita osoitteensa, joten hänelle ei voitu vastata.
Onni Kokon viimeisistä vaiheista
Ensimmäisessä pohjoisesta Helsinkiin saapuneessa junassa matkustanut Vaasan saippuatehtaan isännöitsijä Turja toi vanhemmille tiedon pojan haavoittumisesta Messukylässä ja kuolemasta Vaasassa Punaisen ristin sairaalassa.
Rouva Kokko kertoi heränneensä 25.3.1918 kello viisi aamulla Onnin huutoon: ”Äiti, äiti!” Hän oli herättänyt miehensä ja sanonut Onnin tulleen kotiin. He olivat käyneet ulkona, mutta ketään ei ollut näkynyt. Onni oli haavoittunut samoihin aikoihin Messukylässä.
Onni Kokon vanhemmat saivat pojan sotaretkestä suunnilleen samanlaisen kuvan, kuin mitä Hemmer oli kirjoittanut kirjassaan. Luutnantti Peltokangas oli kahdesti määrännyt Onnin jättäytymään vaarallisista partioista, mutta tämä oli ilmestynyt joukkoon aina tulilinjan läheisyydessä. Lopulta Peltokangas oli sanonut: ”Koska me kerran olemme niin erottamattomat, niin ollaan sitten yhdessä kuolemaan saakka.”
Onni Kokon kerrotaan suojelleen omalla ruumiillaan luutnantti Peltokankaan ruumista, kun hänen päähänsä oli osunut luoti. Ensiavun oli antanut kenttälääkäri Holmström. Vain päivää aikaisemmin Onni Kokko oli tuonut lääkärin kaatuneen pojan tavarat sairaalaan, jolloin Holmström oli tiedustellut: ”Etkö pelkää, kun olet noin pienikin?” Onni oli vastannut: ”Eivät kuulat osu näin pieneen.” Seuraavana päivänä Onni Kokko kannettiin pahoin haavoittuneena lääkäri Holmströmin hoidettavaksi.
Tapani Tikkala
Kirjoitus on julkaistu lehdessä 5/2019.
