Sodan ja rauhan kasvot – Vapaussodasta Tarton rauhaan
Historiallisia dokumenttielokuvia tehdään luvattoman usein huolimattomasti menneisyyden todellisuutta kunnolla kunnioittamatta. Tällaisesta ei voida syyttää Vapaussotiemme Helsingin Seudun Perinneyhdistyksen tuottamaa puolituntista dokumenttia Sodan ja rauhan kasvot – Vapaussodasta Tarton rauhaan. Se nimittäin on virkistävä, totuuteen pyrkivä poikkeus valtamedian noista ajoista antamalle kuvalle.
Kun halutaan kertoa se, miksi Tarton rauha solmittiin, ja miksi siitä tuli perusta itsenäisen Suomen olemassaololle, ei voida sivuuttaa vuonna 1918 käytyä vapaussotaa. Tämän ovat filmin tekijät sisäistäneet. Itsenäiseksi julistautuneen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välit olivat kärjistyneet siksi, että maailmanvallankumoukseen tähdännyt Lenin halusi liittää Suomen osaksi omaa sosialistista valtakuntaansa ja yllytti Suomen sosialistit tukemaan tavoitteitaan yrittämällä Leninin mallin mukaista vallankumousta omassa maassaan.
Tartossa käydyt rauhanneuvottelut olivat vaikeat monesta syystä. J.K. Paasikiven johtaman Suomen neuvotteluvaltuuskunnan ja maan hallituksen välinen työnjako ei toiminut kunnolla, valtuuskunnassa oli sisäisiä ristiriitoja, ja bolševikit pyrkivät käyttämään sotilaspoliittista tilannetta hyväkseen vallankumouksensa edistämiseksi.
Lopulta talvella 1918 alkaneen sodan rauha allekirjoitettiin lokakuussa 1920 Tartossa. Tunnetulla tavalla Suomen suuriruhtinaskunnan valtioalueeseen liitettiin tuolloin Petsamo. Kun lopulta osoitettiin kiistattomasti, että Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä oli vallinnut sotatila, kumpikin osapuoli sai pitää alueellaan olevan toisen osapuolen omaisuuden. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että Suomi sai vapaussotansa seurauksena runsaan sotasaaliin. Sopimuksella saatettiin vapaussota päätökseen ja varmistettiin Suomen itsenäisyys.
Koko tämän rauhaan johtavan kehityksen ydinkohdat on sattuvasti sisällytetty Nina Schleiferin ja Jyrki Uutelan käsikirjoittamaan dokumenttifilmiin, jonka vakuuttavana asiantuntijana toimii professori Kari Alenius. Schleifer kertojana ja Uutela lukijana ovat omiaan lisäämään uskottavuutta ja luotettavuuden vaikutusta.
Erityisen ansiokkaana on pidettävä lyhytfilmiin sisältyvää dokumenttiaineistoa, mielenkiintoisia ja osin harvinaisiakin valokuvia sekä aikakauden filmimateriaalia. Sen hankkimisessa on ilmiselvästi nähty vaivaa. Lisäksi tekninen toteutus on ammattimaista.
Mikä dokumenttifilmissä lopulta on parasta? Epäilemättä parasta on sen ainutkertaisuus sikäli, että yhtä rehellisesti historialliseen totuuteen perustuvaa esitystä itsenäisyytemme parista ensimmäisestä vuodesta ei juuri ole toteutettu.
Mikko Uola
