Salaiset yhteydet Helsingistä 1918
Sähköinen tiedonvälitys on mullistunut viimeisen sadan vuoden aikana, ensin käsivälitteisistä puhelinkeskuksista automaattikeskuksiin ja lopulta nykyiseen digitaaliseen tiedonsiirtoon. Entisajan lennättimet ovat ajat sitten poistuneet käytöstä satelliittitekniikkaa käyttävien viestimien tieltä. Kaikki oli toisin vapaussotamme aikana. Silloin tiedonvälityksessä oli todellisia ongelmia.
Suomessa tosin oli koko maan kattava sähkölennätinverkko jo 1870-luvulta lähtien. Sen rakentamiseen vaikuttivat olennaisesti Venäjän armeijan tarpeet. Ensimmäiset puhelinlaitokset oli perustettu Helsinkiin ja Turkuun 1882, ja monet muut paikkakunnat seurasivat perässä. Aluksi oli kuitenkin kysymys pelkästään paikallisista yhteyksistä, mutta jo 1880-luvun kuluessa puhelintoimintaa laajennettiin niin, että eri paikkakuntien puhelinlaitokset saatiin yhteyteen keskenään. Kunnollista koko maan kattavaa kaukopuhelinverkkoa ei kuitenkaan saatu aikaan ensimmäiseen maailmansotaan mennessä.
Helsinki uutispimennossa
Kun punakaartin kapina Etelä-Suomessa tammikuussa 1918 alkoi, ja kun Mannerheimin johtamat laillisen hallituksen joukot aloittivat venäläissotilaiden aseistariisunnan Pohjanmaalla, olemassa oleva käsivälitteinen kaukopuhelinliikenne oli helppo katkaista. Piti vain miehittää sopivat puhelinkeskukset.
Periaatteessa myös lennätinyhteydet oli mahdollista katkaista, ja näin kapinalliset tekivätkin. He katkoivat lennätinlinjoja niin, ettei rintamalinjan yli ollut mahdollista lähettää sanomia. Aivan kaikkia linjoja ei kuitenkaan huomattu heti alkuun katkaista.
Erityisesti Helsingissä oli tarve saada tietää Mannerheimin armeijan liikkeistä ja samalla tiedottaa ylipäällikön esikunnalle, mitä kapinallisten hallussa olevassa pääkaupungissa tapahtuu. Toisaalta punaisten valtaan jääneessä kaupungissa oli suuria vaikeuksia pysyä perillä oman paikkakunnankin tiedoista, kun paikallispuhelinyhteydetkin oli usein katkaistu. Silloinkin kun ne toimivat, keskukset miehittänyt punakaarti valvoi käytyjä keskusteluja, joten puhelimessa ei voitu avoimesti puhua asioista. Vapaan sanomalehdistön ilmestyminen oli estetty, ja helsinkiläiset olivat vain Työmies-lehden ja parin muun kapinallisten julkaiseman lehden varassa. Niiden tietoihin ei tietenkään voinut luottaa. Pientä helpotusta toivat Helsinkiin saadut venäläiset lehdet, mutta kovin luotettavaa tietoa niistäkään ei herunut.
Yksi tapa saada tietoja oli kuunnella puhelinlinjoja, mikä ei silloisen tekniikan aikana ollutkaan kovin vaikeaa. Hedelmällistä oli seurata varsinkin Helsingin ja Pietarin välistä suoraa puhelinlinjaa. Riihimäen lennätinpäällikön kirjoituspöytään kiinnitettiin erityinen kuuntelukoje, jonka avulla paljastettiin punakaartin sotasalaisuuksia. Sillä seurattiin myös Helsingin ja Tampereen välisiä puheluja.
Salaisia lennätinyhteyksiä
Eräät rautatievirkailijat onnistuivat kaikista vaikeuksista huolimatta pitämään punakapinan alussa auki yhteyttä pohjoiseen Rautatientorilla Mikonkatu 11:ssä kauppias Antti Lackmanin liiketalossa olleelta lennätinasemalta. Sitä kautta saatiin tietoja Mannerheimin ensimmäisistä operaatioista. Punakaartilaiset piirittivät kuitenkin Lackmanin talon jo 4. helmikuuta ja hävittivät lennätinaseman.
Korvaava yhteys saatiin yllättävää kautta. Insinööri Bertel Osolin tuli ajatelleeksi, etteivät punakaartilaiset ehkä ole ymmärtäneet katkoa aivan kaikkia pohjoiseen johtavia lennätinlinjoja. Hän sai yhteyden Helsingin lennätinlaitoksen virkailijoihin Ivar Monteniin ja Yrjö Tanskaseen. Näistä Monten toimi venäläisten telegrafistina Uudenmaan kasarmissa Liisankadulla.
Monten ja Tanskanen ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi yöpäivystäjiksi venäläisten lennätinasemalle, ja he yrittivät öiseen aikaan löytää jotain kautta yhteyttä Pohjanmaalle. Lopulta sellainen onnistuttiinkin saamaan Riihimäen, Tampereen ja Porin välityksellä Vaasaan. Nyt oli mahdollista kaikessa salaisuudessa sähköttää tietoja venäläisten kasarmista Helsingistä valkoisen Suomen pääkaupunkiin ja päinvastoin. Lopulta päästiin lennätinyhteyteen jopa ylipäällikön esikuntavaunun kanssa Seinäjoen asemalla. Silloisissa oloissa se oli melkoinen saavutus.
Tämä yhteys toimi 12. maaliskuuta saakka. Se paljastui, kun Porissa ollut punainen lennätinkomisarius havaitsi, että hänen asemaltaan päästiin lennättimellä Vaasaan. Yhteys katkaistiin välittömästi.
Uutta yhteyttä alettiin rakentaa Tallinnan kautta sen jälkeen, kun saksalaiset olivat vallanneet Viron. Insinööri Osolinin johdolla onnistuttiin kytkeytymään Tallinnan lennätinkaapeliin Kaivopuistossa.
Tämä yhteys paljastui pian, mutta Osolin päätti itse lähteä Viroon järjestämään asioita. Hän ajoi ensin reellä pitkin Suomenlahden jäätä ja jatkoi matkaa jäälohkareitten yli päästen Suursaareen. Sieltä hän sai saksalaisten lentokoneella kyydin Tallinnaan, ja hänen ponnistustensa ansiosta yhteys Helsinkiin saatiin toimimaan. Sillä välin piti kaikki Helsingistä lähetetyt salakirjoitetut sanomat toimittaa Tukholman kautta. Tuolloinen lennätinkaapeli kulki Uudenkaupungin kautta Ruotsiin, joten punakaarti luonnollisesti valvoi liikennettä. Niinpä sanomat oli harhautusmielessä allekirjoitettava Suomen kapinahallituksen jäsenen Yrjö Sirolan tai Ruotsin sosialistijohtaja Carl Lindhagenin nimissä.
Lennätinyhteyksien luomisessa kunnostautunut Bertel Osolin on tuntemattomaksi jääneitä vapaussotamme toimijoita. Hän oli vuonna 1918 vasta 24-vuotias. Sodan jälkeen hän liittyi armeijaan, ja valtionhoitaja ylensi hänet 1919 reservin luutnantiksi ja palkitsi VR 3:lla. Hän palveli 1920-luvun alussa suomalaisena yhdysupseerina, käytännössä sotilasasiamiehenä, Tallinnassa, mutta lienee sittemmin liittynyt Viron armeijaan. Vuonna 1927 venäläiset nostivat Osolinin nimen esille tuolloin Venäjällä suomalaisena vakoilijana ammutun Yrjö Elfengrenin tapauksen yhteydessä.
Bertel Osolinin elämä päättyi loppuvuodesta 1927 sydänkohtaukseen Berliinissä vain 33-vuotiaana.
Mikko Uola
Kirjoitus on julkaistu lehdessä 4/2020.
