Reino Vähäkallio – isoisäni mielenkiintoinen sotataipale
Mielestäni jokaisen pitäisi tutkia oman sukulinjansa sodanajan tapahtumat, sillä yllätyksiä voi olla tiedossa. Vanhojen valokuvien erikoiset poseeraukset tai rosoiset sotakuvat voivat avautua aivan uudella tavalla. Esimerkiksi vuoden 2024 Maanpuolustuspäivillä Sipoossa tuli AKS:n teltalle useita nuoria miehiä, joita askarrutti se, miten edetä omassa sukuselvityksessä. Vinkkejä annoin ja sain kiitoksia tiedoista. Olivatpa esivanhempien aatetaustat punaisia tai valkoisia, asioita kannattaa selvittää mahdollisimman tarkasti. Kansallisarkiston palvelut ovat monipuolisia ja henkilökunta avuliasta. Arkistot kertovat lahjomatonta tarinaa ajoista, jotka ovat mahdollisesti vääristyneet poliittisten ajanjaksojen saatossa.
Kipinästä roihuksi
Jokaisella on ollut sukulaisia 1900-luvun taitteessa, silloin Suomen itsenäisyyden aate oli voimakkainta. Parhaimmillaan kulkevat käsikädessä Suomen itsenäisyyden alkutaipaleen tapahtumat sekä esivanhempien edesottamukset tässä ajanjaksossa. Pienet esineet, perheen tarinat tai valokuvat ovat tutkimustyössä tärkeitä. Kiinnostus saattaa syntyä vaikka säilyneestä puukosta, joka löytyy mustavalkovalokuvassa isoäidin vyöhön kiinnitettynä. Nämä pienet aikakapselit ovat arvokkaita linkkejä kokonaiskuvan saamiseksi.
Oma kiinnostukseni alkoi isoisäni hautajaisissa 1980, jolloin ihmettelyn kohteena oli kirkossa sotaveteraanien ansiomitalien kilinä, sitä kirkasta ääntä riitti pitkään toimituksen ajan. Perinnönjaossa sain haltuuni kirjeitä, valokuvia ja niiden negatiiveja, esineitä, joiden tarkoitusta en tiennyt tai olemusta ymmärtänyt. Kipinästä se roihu alkaa, kohdallani tämä oli ”Lapuan koulu” -niminen pyöreä mitali kierremutterilla. Kiersin se mukanani antikvariaatteja ja huomasin, että ostohalukkuutta ilmeni. Ymmärsin soittaa SNY (Suomen Numismaattinen yhdistys) -keräilyseuraan ja silloin sain ensimmäistä kertaa tietoa, jota ei ollut väritetty ”onhan noita nähty” tai ”ostan käteisellä” kommentein. Siihen aikaan ei ollut käytettävissä internettiä, joten jalkapelillä eri kirjastojen lukusalit tulivat näinä aikoina tutuksi.
Vinkkejä ja ohjeita
Alkuinnostus laantui ja onneksi en ajan mittaan myynyt tai hävittänyt mitään saamiani tavaroita. Vuosia kului ja välillä lukiessani isoisän kirjeitä ihmettelin ”Veljesi ryssän vihassa” lopputervehdyksiä. Kävin näyttämässä Valokuvataiteen museossa kippuraan menneitä negatiiveja, sain hyviä vinkkejä niiden säilyttämiseksi ja ohjeita, miten niistä kannattaa ottaa vedoksia ja edelleen suurentaa niistä valokuvia. Hankin printterin, tulostin satoja A4 kokoisia valokuvia, lajittelin aihepiireittäin ja aikajanaa selvitin mm. vaatemalleja tutkimalla. Sotilaspassien tiedoista tein tapahtumalistaa ja pikkuhiljaa yhdistin kuvat/henkilöt/tapahtumat mielekkääksi tarinaksi.
Kansallisarkistosta tilasin isoisän sotien aikaiset kantakortit ja ihmettelin niitä kaikkia pieniä käsin kirjoitettuja lyhennyksiä. Matkasin ensin Sotamuseoon kuvien kanssa, harmikseni kuulin, että sieltä oli juuri lähtenyt eläkkeelle henkilö, joka oli erikoistunut sotakuvien henkilötunnistuksiin. Seuraavaksi menin Helsingissä Suomalaisuuden liiton toimistoon ja kysyin, oliko heillä tietoa kuvien henkilöistä. Tämä virstanpylväs oli merkittävä, sillä sain tietää, että Akateemisen Karjala-Seuran kokouksiin oli mahdollisuus mennä kuuntelemaan esitelmiä, siellä niitä tietäjiä voisi olla. Ensiaskeleita verkostoitumiseen oli otettu.
Päättymätön tarina?
Tarina isoisästäni itsenäisyyssotien ajalta on pitkän ajanjakson tuote. Tämä matka kannatti aloittaa, ajattelin saavani sen jonakin päivänä päätökseen, tämä osoittautui harhakuvitelmaksi. Tässä, kuten muussakin harrastuksessa, innostus kasvaa saavutusten myötä. Nyt valmistunut tarina antaa pohjan tutkia syvemmältä eri ajanjaksoja. Tämä on ehkä päättymätön tarina, jotenkin toivon niin.
Itsenäisessä Suomessa, esivanhempien toimia arvostaen,
Olavi Vähäkallio.
Julkaistu Vapaussoturi-lehdessä 1/2025.
