Milloin Suomi todella itsenäistyi?

Meille opetetaan koulusta lähtien, että Suomi saavutti itsenäisyytensä 6. joulukuuta 1917, kun eduskunta hyväksyi senaatin sille esittämän itsenäisyysjulistuksen. Kyseistä päivää onkin pitkään vietetty maamme kansallispäivänä eli itsenäisyyspäivänä. Itsenäisyyden saavuttamisen ajankohdasta ei siis pitäisi olla mitään epäselvyyttä.

Kuitenkin historialliset tosiasiat puhuvat sen puolesta, että 6.12.1917 hyväksyttiin vain periaatteessa Suomen olevan itsenäinen tasavalta. Käytäntö oli vallan jotain muuta. Senaatin esittämä itsenäisyysjulistukseksi sittemmin nimetty, senaattori E.N. Setälän muotoilema teksti on nimittäin eräänlainen toivomus saavutettavasta tosiasiallisesta itsenäisyydestä. Julistus oli perustelu hallituksen eduskunnalle antamaan esitykseen uudeksi hallitusmuodoksi. Esitys hallitusmuodoksi oli rakennettu sille periaatteelle, että Suomi on riippumaton tasavalta.

Mahdottomasta mahdolliseksi

Itsenäisyysjulistuksen tuloa eduskuntaan oli leimannut melkoinen epävarmuus. Marraskuussa itsenäisyysmiehistä koottu Svinhufvudin senaatti oli lopulta päätynyt siihen, että kotimaisen vasemmiston kapinallisuuden, venäläissotilaiden mielivallan ja Pietarissa valtaan nousseen rosvosakiksi mielletyn Lenin hallituksen takia Suomi oli saatava itsenäiseksi. Kaikki porvarillisetkaan poliitikot eivät olleet samaa mieltä.

Kun senaatti kutsui marraskuun lopussa porvaripuolueiden johtomiehet neuvottelemaan asiasta, muutamat olivat itsenäisyysjulistuksen antamista vastaan. Heitä olivat mm. sellaiset tunnetut poliitikot kuin K.J. Ståhlberg, Lauri Ingman, Ernst Estlander ja Ernst Nevanlinna. He pitivät itsenäisyysjulistusta mahdottomana, koska venäläistä sotaväkeä oli maassa.

Lopulta porvaripuolueiden yksimielisyys saavutettiin, ja 4. joulukuuta senaatti saapui eduskuntaan, jossa senaatin puheenjohtaja Svinhufvud luki ”lausunnon Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisesta”. Ulkoiset olosuhteet eivät näyttäneet suosiollisilta tavoitteiden realisoitumiseksi. Nimittäin matkalla eduskuntaan, joka kokoontui Heimolan talossa Hallituskadulla, senaattoreita vastaan oli tullut kiihottuneita venäläismatruuseja, jotka olivat menossa Senaatintorille kokoukseensa. Svinhufvudin lukiessa lausuntoaan eduskunnassa kadulta kuului punaisen joukon riemuhuutoja, kuten tilannetta todistamassa ollut Puolan Pietarin-edustaja Alexander Lednicki sittemmin kertoi.

Periaatteessa itsenäisyysjulistuksen esittäminen eduskunnassa oli kansakunnan historiassa tietenkin merkittävä asia, ja porvaripuolueiden edustajat kunnioittivatkin tilaisuutta seisaalleen nousten. Sosialistit sen sijaan istuivat tiukasti paikoillaan. Eduskunnan parvekkeella tilaisuutta seuranneet edellä mainittu Lednicki ja Ruotsin pääkonsulin Walter Ahlström joutuivatkin ihmettelemään, ettei historiallisen hetken juhlallisuus jaksanut temmata kaikkia kansanedustajia mukaansa.

Kun puhemies Johannes Lundson kiitti Svinhufvudia tämän lukemasta lausunnosta, hän totesi voitavan vilpittömällä tyydytyksellä havaita, että hallitus oli ryhtynyt ja edelleen tulee ryhtymään tarpeellisiin toimenpiteisiin Suomen itsenäisyyden toteuttamiseksi. Tämän päämäärän edessä oli vielä suuria vaikeuksia.

Vaillinaisesti saavutettu

Kommentoidessaan senaatin lausuntoa ”Uusi Suometar” totesi, että Suomen itsenäisyys on vielä vaillinaisesti saavutettu, sillä maa on edelleen vieraan sotaväen miehittämä, joka menettelee niin kuin tahtoo välittämättä mitään maamme oikeudesta. Paljon vakavaa, tarmokasta ja viisasta toimintaa tarvitaan, jotta maamme itsenäisyys todella täysin saavutetaan, kirjoitti lehti.

Sosialistien ”Työmies”-lehti ei maininnut eduskunnan istunnosta kertoessaan koko itsenäisyys-sanaa. Se kutsui Svinhufvudin lausuntoa ”ilmoitukseksi senaatin valtiollisesta ohjelmasta”. Sosialistilehti ei mitenkään kommentoinut asiaa, mutta sen asennetta kuvaa pakinoitsijan kirjoitus lausuntoa esittämään tulleen senaatin saapumisesta eduskuntaan: ”Oli tarkoitus häikäistä eduskuntaa ja näyttää ketä sitä nyt ollaan. Kulkue ei ollut täydellinen. Puuttui torvensoittaja ja rumpali. Sitä paitsi ei miehillä ollut muuta kuin siviilipuvut, mikä oli myös puutteellisuus. Kun olisi ollut edes ’teernapoikain’ kultapaperilla kirjaillut paidat, pahvikypärit, puumiekat ja olisimme saaneet kuulla pienen laulun, niin olisihan tuo mennyt näin joulua odotellessa.”

Oli selvää, ettei vasemmisto ollut innostunut senaatin itsenäisyyshankkeesta. Sosialistit olivat keisarivallan aikana olleet itsenäisyyden kannalla, ja vielä 1917 keisarivallan kukistumisen jälkeen vasemmalla oli ollut aitoa itsenäisyyshenkeä. Se hiipui kuitenkin nopeasti sen jälkeen, kun Leninin bolševikit pääsivät valtaan Pietarissa. Suomi olisi sen jälkeen sopinut maailmanvallankumouksen leviämisen ensimmäisiksi esimerkkimaiksi.

Sosialistiedustaja Yrjö Sirola sanoikin eduskunnassa, että sosialistien ulkopolitiikka tähtää Euroopan ja maailman kansojen liittoon. Muuten itsenäisyyspuheet olivat Sirolan mukaan lapsellista seikkailua.

Pyrkimys itsenäisyyteen

Kaksi päivää myöhemmin 6. joulukuuta eduskunta hyväksyi senaatin kannan porvarien äänin 100‒88. Viisi kansanedustajaa oli nimittäin jättänyt kirjelmän, jossa esitettiin eduskunnan hyväksyvän hallituksen esittämän periaatteen uudeksi hallitusmuodoksi samoin kuin sen, että saattaakseen itsenäisyyden tunnustetuksi hallitus ryhtyy tarpeellisiin toimiin.

Äänestyksen taustalla olleessa ”Suomen itsenäisyyttä koskevassa julistuksessa”, kuten julistusta kutsuttiin, todettiin hallituksen ottaneen tärkeimmäksi tehtäväkseen Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava, todettiin julistuksessa, jossa myös kerrottiin, että tämän päämäärään saavuttamiseksi tarvittiin erinäisiä eduskunnan toimia. Toisin sanoen käytettiin sanontoja, jotka tarkoittivat, että näiden tavoitteiden toivottiin toteutuvan tulevaisuudessa.

Edelleen julistuksessa todettiin Suomen kansan uskovan, että ”vapaa Venäjän kansa ja sen perustava kansalliskokous eivät tahdo estää Suomen pyrkimystä astua vapaiden ja riippumattomien kansojen joukkoon.” Senaatti myös kehotti kansalaisia ponnistamaan kaikki voimansa kansakunnan yhteisen päämäärän saavuttamiseksi. Toisin sanoen kysymys oli pyrkimyksestä ja päämäärä oli vasta jossain edessäpäin.

Itsenäisyyttä ei vielä ollut saavutettu, vaan sen saavuttamisen katsottiin riippuvan Venäjän kansalliskokouksesta – jonka bolševikit heti hajottivat – sekä ulkovaltain tunnustuksista, joihin julistuksessa myös viitattiin.

Julistus hyväksyttiin eduskunnassa äänestyspäätöksellä sosialistien äänestäessä vastaan. Eetu Salin tiivisti sosialistien kannan esittämällä vastalauseen porvarien ”edesvastuuttomasta politiikasta”. Hän vieritti syyn hallituksen esityksen hyväksymisestä ”syyntakeettoman ja edesvastuuttoman porvariston ja sen muodostaman hallituksen niskoille”.

Riippumattoman tasavallan periaate

Eduskunnan hyväksymä julistus sai luonnollisesti huomiota lehdistössä, mutta ei suinkaan niin näyttävästi kuin julistetun itsenäisyyden olisi kaiken todennäköisyyden mukaan pitänyt herättää. Esimerkiksi ”Uusi Suometar” uutisoi julistuksen hyväksymisestä yhdellä palstalla todeten eduskunnan hyväksyneen riippumattoman tasavallan periaatteen. Pääkirjoituksessaan lehti toivoi hartaasti, että maamme itsenäisyysasia eduskunnan päätösten ja senaatin siihen nojaavan toiminnan kautta nopeasti edistyy. Tällainen muotoilukin kertoo siitä, että periaatteessa hyväksytyn itsenäisyyden toivottiin toteutuvan tulevaisuudessa.

”Helsingin Sanomat” uhrasi eduskunnan päätöksestä kertovalle uutiselle kaksi palstaa todeten eduskunnan päättäneen hyväksyä periaatteen, että Suomi on riippumaton tasavalta.

Kumpikin lehti siis kirjoitti vain periaatteellisesta uuden valtiomuodon hyväksymisestä, ei varsinaisesti itsenäisyydestä tai vapaudesta.

Ainoastaan itsenäisyyttä selkeästi ajanut aktivistipiirien lehti ”Uusi Päivä” kirjoitti, että 6.12. on itsenäisyyden julistamisen päivä. Se jatkoi Suomen kansan odottavan sivistyneen maailman vastausta vetoomukseensa. Toisin sanoen itsenäisyyden toteutumisen katsottiin riippuvan siitä, saataisiinko sille ulkovaltain tunnustus.

Sosialistien ”Työmies”-lehti kirjoitti eduskunnan valtuuttaneen hallituksen toimimaan ulkovaltain tunnustuksen saamiselle Suomen itsenäisyydelle. Se ei nytkään uhrannut enempää ajatusta itsenäisyydelle.

Miehitetty maa

Senaatti lähti julistuksensa mukaisesti tavoittelemaan toimia, jolla itsenäisyys saataisiin vahvistetuksi. Yhtenä toimena oli venäläisille sotilasviranomaisille 14. joulukuuta esitetty pyyntö venäläisten sotajoukkojen poistumisesta Suomesta. Miehitetty maahan ei kunnolla täytä itsenäisyyden tunnusmerkkejä.

Senaatin pyyntö ei kuitenkaan saanut vastakaikua. Bolševikkien Suomessa olleen aluekomitean puheenjohtaja, käytännössä Leninin hallituksen edustajana toiminut Ivar Smilga kirjoitti bolševikkien pitävän senaatin vaatimusta venäläisjoukkojen poistumisesta julkeutena, joka ei ansaitse vähintäkään huomiota. Niinpä venäläiset sotilaat jäivät edelleen maahan, eikä maan hallituksella ollut itsenäiselle maalle kuuluvaa järjestysvaltaa käytettävissään.

Edustaja Antti Mikkola totesikin eduskunnassa, ettei itsenäiseksi julistautuminen pelkästään riitä eikä itsenäisyystunnustusten saaminen toisilta kansoilta. Tarvittiin tekoja, ja ennen muuta piti luoda oma puolustuslaitos.

Senaatti toisti 18.1.1918 venäläisille pyynnön sotaväen poistumisesta Suomesta. Tulos oli yhtä laiha kuin edelliselläkin kerralla. Nyt sosialistitkin katsoivat hyväksi vaatia venäläisjoukkojen jäämistä maahan. Olihan niiden tuki suunnitellun vallankumouksen onnistumiselle keskeisen tärkeä.

Vaikka vieraitten joukkojen poistamisessa ei onnistuttu, toisessa asiassa senaatti menestyi odottamattoman hyvin. Useita ulkovaltain tunnustuksia itsenäisyydelle nimittäin saatiin tammikuun alussa 1918.

Mitään tasavaltaista hallitusmuotoa ei ollut vielä hyväksytty. Itsenäisyyden tunnusmerkit eivät siis kaikilta osin täyttyneet. Itsenäisyysjulistuksesta puuttui sinetti, kuten aikanaan on todettu.

Vapaus on voitettava

Kaiken lisäksi tammikuun lopulla syttyi kapina itsenäisyyteen tähtäävää hallitusta vastaan. Tuolloin havahduttiin lopullisesti siihen, että itsenäisyyttä ei voinut olla ilman vapautta. Tilannetta erittäin hyvin kuvaava on Lauri Ingmanin päiväkirjamerkintä tammikuun viimeiseltä päivältä 1918. Vielä marraskuun lopussa epäillen itsenäisyysjulistukseen suhtautunut Ingman oivalsi nyt, mistä tosiasiassa on kysymys. Hän kirjoitti: ”Joutuu kerta toisensa jälkeen kysymään: kuinka tämä on mahdollista? Eikö asian kulussa enää ole järkeä ollenkaan? Taitaa sitä lopultakin olla, ehkä enemmän, kuin miltä näyttää. Tämä taitaa olla kansamme vapaustaistelu! Näytti jo pinnalta katsoen siltä, kuin olisi kansamme saanut vapautensa ihan ilmaiseksi lahjaksi. Nyt on kuitenkin käynyt niin, että vapaus ilmeisesti on kovalla kamppailulla voitettava, jos kansamme mielii saada sen. Me käymme itse asiassa nyt taisteluun vapautuaksemme – suomalais- ja venäläissyntyisistä venäläisistä.”

Suomi ei ollut todellisuudessa itsenäistynyt ja vapautunut poliittisella julistuksella. Ulkovaltojen antamat itsenäisyyden tunnustukset olivat askeleita kohti riippumatonta Suomea, mutta lopulta siihen tarvittiin Ingmanin havaitsemalla tavalla vapaustaistelua.

Pyrkimyksestä todellisuuteen

Vasta toukokuussa 1918 tilanne oli muuttunut. Suomesta oli katkeran taistelun jälkeen tullut itsenäinen ja vapaa kansakunta. Vieras sotaväki oli karkotettu, puhjennut kapina oli kukistettu, oma järjestysvalta eli armeija oli luotu. Enää ei ollut tarvetta puhua pyrkimyksistä tai periaatteista. Itsenäisyyttä pidettiin jo itsestään selvänä. Nyt puhuttiinkin lähinnä saavutetusta vapaudesta. Hallitusmuodosta tosin jouduttiin vielä kiistelemään.

Suojeluskunta-armeijan rooli itsenäisyyden varmistajana käy ilmi voitonparaatin päivänä Helsingissä pidetyistä puheista. Senaatin puheenjohtaja Svinhufvud, jonka johdolla joulukuinen julistus oli annettu, muistutti, että osa Suomen kansaa nousi laillista yhteiskuntajärjestystä vastaan ja uhkasi tuhota nuoren vapautemme. Eduskunnan puhemies Lundson puolestaan totesi armeijan taistelleen isänmaalle vapauden ja palauttaneen kansamme keskuuteen lain ja oikeuden.

Ylipäällikkö Mannerheim luonnollisesti korosti johtamansa armeijan roolia saavutetussa vapaudessa. Ainoastaan se kansa, joka itse kykenee auttamaan itseänsä, voi luottamuksella katsella kohti tulevaisuutta, sanoi Mannerheim.

Joulukuun 6. päivän julistukseen ei julkisessa keskustelussa juurikaan puututtu enää keväällä 1918. Se nousi tosin esille alkaneen valtiomuotokeskustelun yhteydessä siksi, että julistuksessa Suomi oli mainittu tasavallaksi. Monarkistit halusivat kuitenkin kiistää julistuksen sitovuuden ja totesivat, että ”julkilausuma (= itsenäisyysjulistus) on käsitettävä pelkäksi aikomuksen ilmaukseksi.”

Useimmille suomalaisille oli selvää, että 16. toukokuuta oli Suomen itsenäisyyden ja vapauden kannalta paljon tärkeämpi päivä kuin 6. joulukuuta. Sitä juhlittiinkin näyttävämmin kuin joulukuun kuudetta. Presidentti K.J. Ståhlberg aloitti kuitenkin 1920-luvun alussa myös itsenäisyyspäivän juhlinnan. Syynä oli ennen muuta se, ettei poliittista vasemmistoa saatu juhlimaan toukokuun voitonparaatin päivää, joka symboloi vahvasti kapinallisten tappiota. Joulukuun juhlapäivää vasemmisto sentään aikaa myöten suostui viettämään, vaikka itsenäisyys olikin julistettu ”syyntakeettoman ja edesvastuuttoman porvariston” voimin.

Paikallisesti itsenäisyyspäivän juhlatilaisuuksia alkoivat ensimmäisinä järjestämään suojeluskunnat. Niiden rinnalla järjestelyvastuuseen tulivat vuosien mittaan niin kunnat kuin erilaiset järjestötkin.

Mikko Uola

Kirjoitus on julkaistu lehdessä 4/2023.