Marsalkka Mannerheimin henkivartiointi talvi- ja jatkosodassa

Vastuu Suomen armeijan tulevan ylipäällikön, marsalkka Gustaf Mannerheimin henkilökohtaisesta turvallisuudesta kuului jo talvisotaa edeltäneestä ns. YH-vaiheesta alkaen Päämajan valvontaosastolle eli sotilasvastatiedustelulle. Vastavakoilutoimiston päällikkö, majuri Matti Ropponen kokosi osaston palvelukseen ylimääräisinä etsivinä rekrytoitujen, saamansa lykkäyksen vuoksi liikekannallepanon ulkopuolelle jääneiden ylioppilaiden joukosta kymmenkunta, joiden tehtäväksi annettiin tulevan ylipäällikön (17.10.1939 Puolustusvoimien komentajaksi nimitetyn sotamarsalkka Mannerheimin) henkilösuojaus. Käytännössä tämä tarkoitti hänen jatkuvaa varjostamistaan välimatkan päästä, yksi mies kerrallaan muutaman tunnin mittaisissa vuoroissa. Huolimatta puuttuvasta varusmiespalveluksesta, oli useimmilla tehtävässä palvelleilla “ylioppilasetsivillä” suojeluskuntatausta. Muutamat, kuten ryhmän vanhimpana toiminut metsäylioppilas Anton Pekkala olivat myös AKS:n jäseniä. Aseistuksena oli taskussa kannettava Browning-pistooli ja palvelusarvona vänrikkiä vastaava sotilasvirkamies. Järjestely alkoi loka-marraskuun vaihteen paikkeilla ja kesti tällaisenaan aina talvisodan alkuun 30.11.1939 saakka.

Talvisodan muuttuvat järjestelyt

Päämajan toiminnot siirrettiin tilapäisesti helsinkiläisiin hotelleihin sodan ensi päivien ajaksi. Kuljetukset Päämajan varsinaiseksi sodanaikaiseksi sijaintipaikaksi varattuun Mikkeliin alkoivat joulukuun 3. ja 4. päivänä. Marsalkka saapui kaupunkiin illalla 4.12. Mikkelissä henkivartioryhmää vahvistettiin paikallisen suojeluskunnan nuoremmista ikäluokista. Tärkeää roolia näytteli myös ylipäällikön henkilökohtainen vahtimestari, vääpeli Oskar Kaarlas, joka oli entinen Etsivän keskuspoliisin (EK) mies.

Mannerheimin työskentelypaikkana oli Mikkelin uusi yläkansakoulu ja asuinpaikkana rautatieaseman läheisyydessä sijainnut Seurahuone. Näiden kohdevartioinnista vastasi Päämajan vartiokomppania ja Seurahuoneen osalta myös Mikkelin poliisilaitos, joka asetti pimeän ajaksi poliisivartion rakennuksen läheisyyteen.

Loppiaisaattona 5.1.1940 kaupunkiin kohdistunut, suuria tuhoja tuottanut pommitus edellytti Päämajan toimintojen nopeaa hajauttamista. Ylipäällikkö ja ylin sodanjohto siirtyi Otavan opistolle Mikkelin maalaiskuntaan. Myös henkivartiojärjestelyissä tapahtui tammikuussa muutoksia, kun käytännössä kaikki aiemmin tehtävässä toimineet helsinkiläiset opiskelijat määrättiin alokkaina koulutuskeskuksiin varusmiespalvelustaan suorittamaan. Tammi-helmikuun ajan ryhmä koostui pääasiassa Mikkelin seudun suojeluskuntalaisista ja sen päällikkönä toimi etsivä Martti Seeste, paikallisen poliisimestarin poika. Henkivartiostoa kutsuttiin “Osasto Seesteeksi” ja sen tehtäviin kuului paitsi ylipäällikön, myös Otavassa vierailevien koti- ja ulkomaisten korkeiden vieraiden turvallisuuden varmistaminen.

Valvontaosaston toiminnalle aiheutui merkittäviä vaikeuksia koulutetun vastatiedustelualan reservin täydellisestä puuttumisesta. Tilanne ratkaistiin siirtämällä osaston käyttöön sisäasiainministeriön päätöksellä joulukuusta 1939 alkaen kotialueen poliisimiehiä, erityisesti kokeneita rikospoliiseja. Heistä katsottiin voitavan pikakouluttaa sodanaikaisen vastatiedustelun kenttähenkilöstöä. Tämä vaikutti myös henkilösuojauksen resursseihin, sillä näin oli saatavilla kokeneempia voimia huolehtimaan ylipäällikön henkilösuojauksesta.

Helmikuun 8.–23. päivänä 1940 pidettiin Valvontaosaston uudessa sijaintipaikassa Mäntyharjulla valvonta-alan kurssi, jonka osanottajien joukosta osastopäällikkö, everstiluutnantti Kustaa Rautsuo valikoi uuden, kymmenmiehisen henkivartioston jäsenet. Päälliköksi tuli ensiluokkaisena ampujana tunnettu reserviluutnantti Theodor Rinne, siviilissä Yläneen apulaisnimismies. Varapäälliköksi nimettiin Pälkäneen nimismiespiirin konstaapeli, reservivänrikki Oiva Lepistö.

“Osasto Rinteen” perustaminen oli suojattavalle itselleenkin salaisuus: Mannerheim oli jyrkästi kieltänyt erityisjärjestelyt henkensä ja koskemattomuutensa suojelemiseksi, mutta muu ylin sodanjohto ja valtiojohto eivät tietysti voineet tätä hyväksyä.

Talvisodan lopulla Mannerheim joutui vielä kerran muuttamaan kortteeria, sillä maaliskuun 5. päivänä Mikkeliin kohdistunut suuri pommitusaalto ulottui myös Otavaan. Uudeksi väistökohteeksi oli tiedusteltu Inkilän kartano Juvalla. Ylipäällikkö lähimpine työtovereineen johti talvisodan loppusuoraa Inkilästä, jossa kartanon ympäristöä kiersivät jatkuvasti hiihtopartiot. Rakennuksen aulassa, käytävillä ja pihapiirissä pitivät vahtia Osasto Rinteen miehet.

Talvisodan päättyessä sotatila jäi vielä muodollisesti voimaan ja siten myös Mannerheimin ylipäällikköasema säilyi. Kun Osasto Rinne kotiutettiin toukokuun alussa 1940, vastuu marsalkan henkilösuojauksesta siirtyi siviiliviranomaisille. Loppukesästä sisäpoliittisen tilanteen nopea kriisiytyminen äärivasemmiston järjestämien levottomuuksien vuoksi ja huolestuttavat tiedustelutiedot neuvostojoukkojen siirtymisestä sotavalmiuteen Moskovan rauhan rajan tuntumaan edellyttivät suojauksen vahvistamista. Tässä vaiheessa Mannerheimille luotiin uudelleen myös pieni sotilashenkivartiosto Pääesikunnan valvontatoimiston vakinaisesta henkilöstöstä.

Ryhmä Blåfieldin jatkosota

Jatkosodan alla oli ylipäällikön henkilösuojaus järjestettävä jo kolmannen kerran uudelleen, sillä talvisodan aikana tehtävästä kokemusta kerryttänyttä henkilöstöä ei ollut käytettävissä; poliisitaustaisista pääosa oli sijoitettuna sotapoliisijoukkoihin ja osa oli varattu kotialueen tehtäviinsä. 19.6.1941 aloitti toimintansa kuusimiehinen henkivartiosto, kutsumanimeltään “Erikoisryhmä Blåfield”. Sen päälliköksi valittiin entinen EK:n etsivä, 35-vuotias ratsuvääpeli ja liikemies Erik Blåfield. Hän oli kunnostautunut talvisodassa paitsi vastavakoilumiehenä, myös pintapartion johtajana JR 65:n riveissä Saunajärven ja Vetkon taisteluissa. Olipa “Blåfa” palvellut Mannerheimia jo aiemminkin; vapaussodan aikana ylipäällikön komentojunan pysähtyessä Vilppulan asemalle oli nimittäin Mäntän asemapäällikön, luutnantti Hugo Blåfieldin 12-vuotias Erik-poika ilmoittautunut vapaaehtoiseksi lähetiksi, mutta toiminnanhaluisena luonteena melko pian livahtanut kohti Vilppulan-rintamaa. Erik Blåfield ylennettiin heinäkuussa 1941 kornetiksi, jotta hän saattoi suuremmalla ulkoisella auktoriteetilla hoitaa tehtäväänsä. Samasta syystä myös ryhmässä palvelleet aliupseerit ja miehistöön kuuluvat saivat vänrikkiä vastaavan sotilasvirkamiehen palvelusarvon.

Erikoisryhmän vahvuutta lisättiin tasaisesti sodan edetessä. Ensimmäisenä sotasyksynä henkivartijoita oli kahdeksan, loppukeväästä 1942 kymmenen, kesällä 1943 jo 14 ja lopulta syyskesällä 1944 vahvuus oli kaksinkertaistunut 16 mieheen. Lisäksi ryhmään oli perustettu varapäällikön ja kahden autonkuljettajan vakanssit. Varapäälliköinä toimivat vänrikki Atte Kalajoki (ryhmän ainoana jo talvisodan aikana palvelleena) ja kornetti Unto Laitinen.

Blåfield siirtyi omasta halustaan valvontaupseeriksi kenttäarmeijaan huhtikuussa 1944, jolloin uudeksi päälliköksi nostettiin aiemmin JR 24:ssä joukkueenjohtajana toiminut luutnantti Nils Nilsson. Hänet oli siirretty henkivartioryhmään joulukuussa 1942.

Valtaosa jatkosodankin henkivartijoista oli poliisitaustaisia, mutta joukkoon mahtui myös Nilssonin tavoin haavoittumisen jälkeen tehtävään siirrettyjä rintamasotilaita ja vieläpä muutamia varusmiespalvelustaan suorittaneita. Siviiliammattien kirjo oli monipuolinen lehtimiehestä palomieheen ja bensiininmyyjästä maanviljelijään. Henkivartijoiden valikointi ja koulutus tapahtui Valvontaosaston pääosastossa Mäntyharjulla. Sodan loppupuolella kyse oli jo varsin ammattimaisesta ja pitkälle kehitetystä valintaprosessista. Hyvä fyysinen kunto ja ampumataito olivat tavoiteltuja ominaisuuksia, mutta henkinen soveltuvuus asetettiin etusijalle.

Jatkosodassa henkivartioinnin perusjärjestelynä oli jatkuva kaksimiehinen, nelituntinen työvuoro. Vuorossa olevat henkivartijat pysyttelivät parhaansa mukaan “näkymättömissä”, mutta samalla marsalkan läheisyydessä, joka käytännössä tarkoitti kaupungilla liikuttaessa noin 30–40 metrin etäisyyttä tämän edellä ja takana, usein toisella puolen katua. Ylipäällikön työskennellessä virkapaikallaan yläkansakoululla tai oleskellessa “sotakodissaan” päivystivät Erikoisryhmän miehet eteisessä tai muutoin rakennuksen läheisyydessä. Henkivartijoiden käyttöön varattu auto pidettiin jatkuvasti valmiudessa, sillä marsalkka liikkui toisinaan varsin impulsiivisesti. Lisäksi päällikön tai varapäällikön erityisenä palvelustehtävänä oli seurata päämiestään ratsain tämän päivittäisillä ratsastusretkillä, jotka yleensä suuntautuivat Mikkelin Kalevankankaalle.

Jatkosodan aikana erityisen haasteen henkilösuojaukselle aiheutti sodan luonne: hyökkäysvaihe aluevaltauksineen teki sotatoimialueesta laajan ja Mannerheim vieraili lukuisia kertoja eri rintamalohkoilla joukkoja tapaamassa. Tyypillisesti komentajat järjestivät alueillaan sotapoliisi- tai vartiojoukkueen ylipäällikön suojaksi ja vastaiskuosastoksi mahdollisen partisaanihyökkäyksen varalta, jotka olivat erityinen uhka pohjoisemmilla rintamanosilla. Toisinaan järjestettiin myös ilmatorjuntavalmiutta ja hävittäjäsuoja. Mannerheim liikkui niin rintamamatkoilla kuin kotialueella mieluiten erikoisjunallaan, joka oli varustettu ilmatorjuntavaunuin ja jolla oli oma vartioryhmänsä. Henkivartijoiden tehtävänä oli pysähdysten aikana valvoa, ettei junaan päässyt ulkopuolisia ja olla välittömästi valmiudessa seuraamaan marsalkkaa tämän jatkaessa matkaa junassa kuljetetulla autollaan. Mikkeliin palattaessa erityisenä taktisena turvatoimena oli purkaa ylipäällikön auto jollakin edeltävistä asemista ja saapua kaupunkiin huomaamattomasti, ajoreittejä vaihdellen.

Toinen jatkosodan erityispiirre oli yhteistoiminta saksalaisten aseveljien kanssa.

Henkilösuojauksen kannalta tämä näyttäytyi korkeiden saksalaiskomentajien vierailuina Päämajassa, joiden turvaaminen oli Erikoisryhmän tehtävä. Arvovieraisiin lukeutui myös Ruotsin perintöprinssi Kustaa Aadolf, joka matkusti sotaa käyvään Suomeen kahdesti. Saksan johtajan Adolf Hitlerin yllätysvierailu Mannerheimin 75-vuotispäiville 4.6.1942 oli sodan vaativimpia turvallisuusvartiointitehtäviä. Valvontaosasto huolehti siitä eversti Rautsuon johtamalla 31 hengen vahvuisella suojeluvartiostolla, jonka sisimmän kehän muodosti Erikoisryhmä. “Führerin” mukana saapui yhteensä 15 miestä tämän molemmista henkivartiostoista, SS-Begleitkommandosta ja Reichssicherheitsdienstistä (RSD), mutta päävastuu oli suomalaisilla.

Marsalkan vaaranpaikat

Mannerheim oli jatkosodan aikana useaan otteeseen potentiaalisessa ja muutamia kertoja myös varsin konkreettisessa hengenvaarassa. Rintamamatkoilla kranaattituli osui kahdesti ylipäällikön lähelle, ja hänen junansa kulki syksyllä 1941 raiteille asetetun, mutta räjähtämättä jääneen miinoituksen yli. Helsingin suurpommitusten aikana talvella 1944 lähistöllä räjähtäneen pommin paineaalto heitti marsalkan autoa. Vakavin suoranainen murhayritys alkoi maaliskuun puolivälissä 1943 desanttipudotuksella Mikkelin luoteispuolelle. Neuvostoliiton ulkomaantiedustelu NKVD oli kouluttanut erityisen desanttiryhmän Mannerheimin murhatehtävään: tavoitteena oli murentaa suomalaisten taistelutahto täsmäiskulla sen suurinta symbolia vastaan. Ryhmän johtajaksi valittu nuori virolainen Karl Vahter oli kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa vaihtanut puolta. Hän antautui vapaaehtoisesti ja ryhtyi kaksoisagenttina avustamaan suomalaisia ns. radioharhautuksen muodossa. Näin uskoteltiin toimeksiantajille iskuryhmän olevan vapaalla jalalla ja säilytettiin ote operaatiosta suomalaisten käsissä. Vähitellen NKVD:lle saatiin syötetyksi haluttu tilannekuva murhasuunnitelman mahdottomuudesta vallinneissa olosuhteissa ja 19.4.1943 seurasi radioviestissä toivottu ilmoitus tehtävän peruuttamisesta.

Elokuussa 1944 Mannerheimin tultua valituksi presidentiksi sai hän valtionpäämiehenä “perimystietä” käyttöönsä poliisimiehistä koostuneen Tasavallan presidentin vartioston. Se yhdistettiin Erikoisryhmän kanssa yhteiseksi 24 miehen vahvuiseksi turvallisuusvartiostoksi luutnantti Nilssonin komentoon. Kun tähän lukuun lisätään jatkuvassa valmiudessa olleet vartiojoukot Tamminiemessä, Sairilassa ja junassa, suojattiin ylipäällikön henkilöä ja hänen käyttämiään tiloja lähes 70 miehen vahvuudella. Tällä tuotettiin uskottava pelotevaikutus loppukesän ja alkusyksyn epävarmuuden täyteisinä viikkoina, jolloin pelätyin uhkakuva oli joko Neuvostoliiton tai Saksan toteuttama kaappaushyökkäys pääkaupunkiin. Myös Erikoisryhmän reserviläisille koitti kotiutus marraskuussa 1944, jolloin marsalkka-presidentille rekrytoitiin uudet vakituiset sotilashenkivartijat. Mannerheimin viimeiseksi henkivartiopäälliköksi tuli helmikuussa 1945 luutnantti Unto Laitinen, joka ainoana jatkosodan henkivartijoista loi tehtävästä elämänuran; hän jatkoi tasavallan presidentin turvallisuusvartioston päällikkönä aina vuoteen 1968.

Mikko Tyni

Artikkeli perustuu kirjoittajan Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen kokouksessa 14.10.2024 pitämään esitelmään ja hänen vuonna 2022 julkaistuun teokseensa ”Marsalkan muskettisoturit: Mannerheimin henkivartiointi ja turvallisuus 1918–1946” (Docendo).

Julkaistu Vapaussoturi-lehdessä 5/2024.