Mannerheimin viitoittamalla tiellä (3/2019)

Tervehtiessään 16. toukokuuta 1933 vapaussotureita Mannerheim sanoi: ”Minun ei ole tarvis kehoittaa teitä isänmaallisuuteen ja uskollisuuteen. Sellainen kehoitus olisi loukkaus miehiä kohtaan, joiden ansiosta Suomi on valtakunta vapaitten valtakuntien joukossa. Sensijaan toivotan teille, että pojillenne ja tyttärillenne perintönä jättäisitte sen saman hengen, joka teidät sai lähtemään vaaroihin ja rasituksiin isänmaan puolesta.”

Me jälkipolvet olemme tietoisia, että henki on siirtynyt perintönä pojille ja tyttärille, ja sen hengen ansiosta kansakuntaamme ei murrettu viime sodissa ja suomettumisen aikana.

Olemme kohta 75 vuotta rakentaneet Suomea rauhan toimin. Seurauksena on ollut elintasomme ennen kokematon nousu, mutta samalla monille on vakiintunut käsitys, jonka mukaan globaali yhteistoiminta olisi jollakin tapaa ristiriidassa isänmaanrakkauden ja puolustustahdon kanssa.

Luonnollisesti kysymyksessä on vääristynyt käsitys, sillä vapaus suodaan vain niille kansoille, jotka kykenevät elämään itsenäisesti ja puolustamaan itsenäisyyttään.

Isänmaanrakkauteen sisältyy myös rakkaus rauhaan, jota voi käytännössä toteuttaa itsenäinen, omillaan toimeentuleva kansakunta. Vain se voi ylläpitää rauhanomaisia suhteita muihin valtioihin. Ihmisluonteen varjopuoliin kuuluvalla vihalla ei voi edistää mitään hyvää ja arvokasta.

Siispä Mannerheimin toive kohdistettuna koko kansaamme odottaa toteutumistaan tänäkin päivänä.

Isänmaamme on vuosisatoja kestäneen rakennustyön tulosta, ja se sortuu, jos yksikin sukupolvi ei sitä hoida ja varjele.