”Kultaanen äitee”

Isäni kertoi heinäkuun 1. päivänä 1941 ensimmäisessä kirjeessään JR 16:n tiellä Lapualta Laatokalle, että ”kyllä täälä on saanu olla lentokoneilta niin ihmeen rauhassa….. mutta kyllä ne onkin jo niin vähällä, notta ei niistä olekaan enää paljo pelkoa”. Sitten seurasi tarkkoja ohjeita heinänsiementen ja nauriin kylvämisestä, ja ”kun sulla olis vähä sellaasta aikaa että sinä kerkiääsit koota vähä riskuja…”. Kirjeen lopussa ilmoitettiin, että ”tänne ei sitte tarvitte olla kiusoos lähettää yhtään mitään, kun täälä saa kaikkea mitä tarvitsee ainakin toistaiseksi”.

Isä oli mukana jo talvisodassa, ja vanhempani menivät juhannuksen jälkeen kihloihin ja naimisiin marraskuussa 1940. Kun isä kutsuttiin uudelleen isänmaan asialle jatkosodan alkaessa kesällä 1941, odotti äiti kuudennella kuukaudella minua. Hän jäi vasta vähän aikaa uudessa kodissa asuneena vastaamaan talon töistä ja taiteilemaan siinä miehensä sisarten kanssa osittaisessa yhteistaloudessa. Tuo isän ensimmäinen jatkosodan kirje viestitti rintaman suunnasta aivan jotakin muuta, kuin mitä seuraava vuosi ja vuodet toisivat tullessaan.

Ei tultu heinäntekoon

Äidin uusi koti oli pientila syrjäisessä metsäkylässä, jossa oli vain muutama naapuri. Kovaan työntekoon äiti oli oppinut jo pikkutytöstä lähtien kotonaan ja piikana eri taloissa. Nyt oli kuitenkin uusi tilanne, ja kaikesta oli selvittävä. Kovasti isä kirjeissään antoi kaiken aikaa ohjeita töistä ja käytännön asioista. Monissa kirjeissä kuvastuu eri tavoin se, missä äidillä ja isällä oli perimmäinen turva, kuten ”Jumala olkoon meidän suurena sotapäällikkönämme ja teidän kanssanne sielä kotona”.

Sodan tässä vaiheessa isän viestit rintamalta olivat kovin toivoa antavia – miten lie vaikuttaneet äitiin, kun kumminkin tuli mainintoja taisteluihin osallistumisestakin. 8.7. hän kertoi Kannaksen suunnasta kuuluvista ilmapommituksista, ”mutta kuulemma ryssien pään menoksi”, ja ”heidän herruutensa on aikansa eläny”. Vajaan viikon kuluttua ”kaikki merkit viittaavat siihen, että olisi rauha maassa jo silloin kun saat tämän kirjeen…”

Ei sieltä kuitenkaan heinäntekoon tultu; minkä propagandan tuloksena nuo toiveikkaat tiedot mahtoivat joukoissa liikkua. Kohta alkoivat paketitkin olla toivottuja sotatyön tekijälle, ja niiden lähettäminenhän oli tuttua puuhaa jo talvisodan aikaiselle morsiamelle. Toivelistalla oli alusta asti mm. ”rasuaa (voita), sokeria, korvikesta tai teetä, tupakkia, kirjekuoria ja -paperia kans”. Myöhemmin oli kova tarve villaisista lämmikkeistä, ja niitäkin äiti ehti kutoa ja lähettää.

On käsittämätöntä, miten ja mistä kulloinkin äiti haali sisällön paketteihin siellä syrjäisellä kylällä ja miten sai ne postin kuljetettavaksi. Suurin osa oli toki talon omia tuotteita ja itse tehtyjä tarvikkeita. Kerran isä pyysi lähettämään jopa tomaatteja, kun niin teki niitä mieli. Ja äiti lähetti. Joulun lähestyessä mielihaluna oli tietysti sianliha, jota sitäkin paketit toivat. Sodan pitkittyessä moni paketti kulki myös lomalla käyneiden aseveljien mukana.

Huolia rintamalla ja kotona

Laatokkaa lähestyttäessä alkoi tulla tietoja oman pitäjän ja jopa oman kylän kaatuneista, ja myös äidin kotipitäjän raskaista uhreista. Isä surkutteli kirjeissään leskien kohtaloa, kuten ”Olkalla on pieni poika, jota isä ei saanut nähdä”. ”Jumala olkoon heille turvana, kun maallinen turva on mennyt.” Voi vain kuvitella äidin mielialan muuttuneen vähän aikaa sitten tulleiden toiveikkaiden viestien jälkeen, kun oma ja kohta syntyvän lapsen maallinen turva oli ”siellä jossakin”, mistä noita suruviestejä tuli. Kuvasipa isä jonkun läheltä piti-tilanteenkin omalla kohdallaan, mutta ”Jumalan käsi oli välissä”.

Huoli lähestyvästä synnytyksestä oli isällä varmaan paljon suurempi kuin mitä hänen kirjeistään voi lukea. Vaikka ohjeita töiden tekemiseenkin tuli, niin välillä hän varoitteli äitiä rasittamasta itseään liikaa. Välillä taas hän kertoi sotakaverien kiusoittelusta, että ”koskas sinä isäksi pääset, kun on isäksi sanottu jo monta vuotta?”. Tyytyväisenä hän myös kirjoitti, että ”hyvä kun sun tuli käytyä siälä lääkäris, notta nyt saa huoleti uskoa että sinä oot komiasti…”. Loppuvaiheessa äidillä oli joitakin terveysongelmia, ja hän lähetti isän pyynnöstä lääkärintodistuksen, jonka isä liitti loma-anomukseensa syyskuun alussa. Hän epäili kuitenkin vahvasti loman myöntämistä, eikä turhaan.

Perunankaivuuaika oli sinä syksynä myöhäisessä, ja perunat olivat vielä maassa, kun äidin piti lähteä ”laitokselle”. Kyydin hän sai naapurin isännältä, kovapyöräisissä hevoskärryissä 15 kilometrin päähän kirkonkylään. Heidän ajaessaan ohi naapurin yksin asuvan tädin äiti huikkasi hänelle, että ”menkää meille perunamaalle”. Minä synnyin tähän sotaa käyvään maahan syyskuun 23. päivänä.

Minun syntyessäni isä oli Valkeasaaressa eli kauimpana, mitä hän oli koko sotareissujensa aikana. Ilmeisesti kohta sen jälkeen hän pääsi lomalle, jolta palasi jo asemasotaa käyvälle rintamalle 9.10. Tästä lähin kirjeiden, ja joskus korttienkin, tärkeinä kohteina oli ”äiteen” lisäksi pieni poika, joka oli saanut jo nimenkin isän loman aikana. Äidin kirjeiden perusteella voi päätellä, että elo pienen poikalapsen kanssa noina aikoina teki ratkaisevan hyvää äidin omalle hyvinvoinnille.

”Varmoja” tietoja

Loka-marraskuussa tuli ”varmoja” tietoja, että isän ikäluokat pääsisivät siviiliin. Hän jopa kehotti jättämään vastaamatta kirjeeseen, koska kotiuttaminen ”ei oo mikään huuhu, notta epätietoa ei ole muusta kun päivämäärästä”. Yhtä varmoja tietoja liikkui kotirintamallakin. Joukko-osastot muodostettiin uudelleen ja huhut kulkivat edelleen, ja tietojen mukaan pois pääsy vain vähän siirtyy. Kotona olivat huolena viljojen puimiset, kynnöt, muut syystyöt ja myös siantappo. Isä kirjoitti, että hänellä olisi tarkoitus viedä sian toinen puolisko myytäväksi, ettei äidin tarvitse pyytää isäänsä sitä tekemään.

Ei päässyt isä sianpuoliskoa myymään, sillä kotiuttamisista ei tullut mitään. Asemasota jatkui ja kirjeissä lisääntyi talven mittaan turhautuneisuus, ja sen lisäksi ”mua niin kenkuttaa kun jouruun sua silloon narraamaan kun trossasin pääseväni täältä niin pian pois”.

Meni talvi, meni kevät, ja vasta 12. heinäkuuta isä kotiutettiin. Hän sai olla kotitöissä siihen saakka, kun hänet, nyt jo kahden lapsen isä, kutsuttiin vielä kerran palvelukseen juhannuksen alla 1944. Kuukauden hän ehti sodan loppuvaiheen tulimyrskyissä sotia, kun hän haavoittui Äyräpäässä. Kenttä- ja sotasairaalakierrokselta isä kotiutui vasta myöhään syksyllä.

Melkoinen korkeakoulu

Tämä kuvaus pohjautuu isäni sotakirjeisiin, jotka olen vasta 10 vuotta sitten saanut lukea. Osa äitini kirjoittamista kirjeistä tuli eteen vasta vuosia myöhemmin. Yhdessä nämä kirjeet muodostavat melkoisen ja kunnioitettavan tarinan.

Muistini mukaan meillä kotona ei koskaan puhuttu sodasta ja sodan ajan elämästä. Sota-ajan läpi käyminen täytyi olla äidilleni melkoinen korkeakoulu, niin kuin muillekin Suomen naisille. En osaa kuitenkaan ajatella, mikä siinä äidissä, jonka minä tunsin, oli niiden kokemusten muovaamaa. Oliko se, että hän oli kova ”murehtimaan” kaikkea ja kaikkia. Oliko sitä hänen, rauhanaikaisen lotan, hyvä töiden ja asioiden järjestelykykynsä, vai oliko tämä kaikki luontaista. Joka tapauksessa nyt, sotakirjeet luettuani, on kunnioitus vanhempiani ja erityisesti äitiä kohtaan saanut aivan uuden ulottuvuuden. Se tunne tulee mieleen käydessäni heidän haudallaan.

                                                            * * *

Kirjoittajan vanhemmat: Kreeta (Greta) Latikka, sittemmin Keisala (13.6.1910– 3.2.1993); Ville (Vilhelm) Keisala (28.1.1907–15.6.1991).

Heikki Keisala

Lapua

Kirjoitus on julkaistu lehdessä 3/2021.