Kronstadtin kapina aiheutti pakolaistulvan Suomeen
Terijoella ihmeteltiin tuhansia jäältä rantautuvia
Eri puolilla Neuvosto-Venäjää puhkesi kapinaliikkeitä bolsevikkihallintoa vastaan kevättalvella 1921. Levottomuudet levisivät Pietariin. Siellä työläisvaltuusto vaati bolsevikkien diktatuurin lopettamista, vapaita vaaleja ja poliittisten vankien vapauttamista. Kronstadtin laivastotukikohdassa talvehti maan Itämeren laivasto. Kronstadtissa uskottiin bolsevikkien kukistumisen oleva lähellä ja siellä puhkesi kapina, jota johti vallankumouskomitea, johtajanaan kirjuri-matruusi Stepan Petritšenko. Puna-armeija aloitti Pietarista Kronstadtin kukistamishyökkäykset.
Puna-armeijan päähyökkäys alkoi puolelta öin 15. maaliskuuta 1921 noin 50000 sotilaan voimin. Joukossa oli myös Pietarin Vasilinsaarella toimineen punaupseerikoulun suomalaisista koottu komppania, jota johti Toivo Antikainen. Osa hyökkääjistä oli puettu lumipukuihin, jotka sulautuivat hyvin jäälakeuden valkoisuuteen. Kronstadtin valonheittäjät olivat vielä niihin aikoihin vaatimattomia.
Kapina kukistui
Kapinallisten tukena olivat Kronstadtin satamassa talvehtineet taistelulaivat Petropavlovsk ja Sevastopol. Niiden ammukset alkoivat loppua. Keskiyöllä 17. maaliskuuta Petropavlovskin kapinalliset antautuivat ja puna-armeija valtasi Sevastopolin. Alusten tykinputket joko räjäytettiin tai lukot särjettiin ennen antautumista. Perjantaina 18. maaliskuuta aamuyöllä kello 04.00 Kronstadt antautui.
Suomenlahden tukeva jääpeite alkoi sulaa Kronstadtin taistelujen päivinä. Yli 8000 kapinallisen ja heidän omaistensa pako alkoi jäätä pitkin kohti Suomen Terijokea. Sinne oli matkaa 21 kilometriä. Osa pakolaisista pääsi etelänpuoleisessa avovedessä odottaviin Englannin laivaston aluksiin. Pakolaisia alkoi tulla jään yli Terijoelle 17. maaliskuuta 1921. He olivat enimmäkseen lopen väsyneitä naisia ja lapsia. Pääjoukko tuli seuraavana päivänä. Haavoittuneita tuotiin hevosrekikyydeillä. Pakenijoita suojasi jäällä viimeiset kapinasta eloonjääneet sotilaat. He rantautuivat Terijoelle 19. maaliskuuta 1921.
Tulijoita hämmästeltiin
Suomenlahden loskaiselta jäältä laahusti Terijoen asukkaiden hämmästykseksi rantaan läpimärkiä siviilejä ja sotilaita, joilla oli vielä aseensa varmuuden vuoksi. Joukossa oli myös Latvian virallinen valtuuskunta, joka oli tullut Kronstadtiin ottamaan haltuunsa Tarton rauhansopimuksessa maalle määrätyt alukset. Noin 1500 pakolaista kuoli jäälle. Pakolaisia rantautui pääosin öisin Terijoelle kolmen vuorokauden ajan. Terijoelle selvisi noin 6500 pakolaista.
Pakolaisten saapumista Terijoelle ei mitenkään pyritty estämään. Rajakomendanttina toiminut eversti A.E. Heinrichs määräsi jään yli tulleiden sotilaiden aseet kerättäviksi Suomen sotaväen haltuun. Etsivän Keskuspoliisin Terijoen alaosasto tiedotti pääosastolle Helsinkiin, että Terijoelta oli entisiä Suomen punaisia rientänyt jäälle keräämään pakolaissotilaiden sinne hylkäämiä aseita. Terijoelta lähetettiin sotilaita ja suojeluskuntalaisia estämään tätä toimintaa ja takavarikoimaan aseet. Aseet toimitettiin Käkisalmen rykmentin varastoon.
Suojeluskunnat vartijoina
Pakolaisten koossa pitämisessä oli vaikeuksia. Siinä auttoi rajalla ollut vartiorykmentti, ja Viipurista saapui avuksi kaksi komppaniaa polkupyöräjoukkoja. Järjestystä myös valvoivat Terijoen, Kuokkalan ja Uudenkirkon rannikon suojeluskunnat. Etsivä Keskuspoliisi oli varautunut pakolaisten mukana tuleviin Venäjän bolsevikkien urkkijoihin. Kapinalliset olivat ennättäneet jo Kronstadtissa pidättämään heistä kaksi, jotka pääsivät pakenemaan Suomeen. EK:n mukaan muita kommunisteja ei joukosta havaittu.
Suomen hallitus sai Kronstadtin pakolaisten edustajilta kaksi turvapaikkapyyntöä maaliskuun 18. ja 20. päivinä 1921. Suomen hallitus myönsi maaherra Lauri Relanderille 23. maaliskuuta 1921 rahaa pakolaisleirien kustannuksiin. Seuraavana päivänä hallitus päätti, että pakolaisten tuomat hevoset ja rekikalusto myydään julkisella huutokaupalla. Sitä ennen Suomen sotaväki sai valita niistä haluamansa.
Kansainliitolle avunpyyntö
Suomen hallitus myös keskusteli siitä, että osa pakolaisista voitaisiin Kansainliiton tuella siirtää muihin maihin. Ulkoministeri Rudolf Holsti oli jo ollut tunnusteluyhteydessä Kansainliiton pääsihteeriin Eric Drummondiin Geneveen. Suomen kanta oli, että maamme ei saa yksin kärsiä tapahtumasta, josta emme olleet vastuussa. Inhimilliseltä ja poliittiselta kannalta Suomi katsoi, ettei tilanne ole yksin maamme asia.
Neuvosto-Venäjän vaatimuksesta huolimatta Suomen hallituksessa ja yleisissä mielipiteissä todettiin, että Kronstadtin pakolaisten palautukseen ei suostuta. Pakolaisia oli Koiviston leirissä 1700, Inossa noin 4000 ja Raivolassa 200. Terijoelle jäi noin 600 henkilöä, joiden joukossa olivat kaikki Kronstadtin kapinan johtajat. Tilaa heille oli runsaasti, koska Terijoella oli Venäjän rajan sulkeutumisen jälkeen lukuisia autioiksi jääneitä pietarilaisten omistamia huviloita. Lisäksi tyhjänä oli Riviera-hotelli. Koiviston leiri lakkautettiin jo 21. maaliskuuta 1921, ja leirissä olleet siirrettiin Turkinsaareen, lähelle Uuraan entisiä venäläiskasarmeja.
Järjestöt huoltajina
Leirien muonituksesta huolehti Yhdysvaltojen Punainen Risti ja terveydenhoidosta Suomen Punainen Risti. Pakolaisten posti tarkastettiin, eikä heille toimitettu venäläisiä sanomalehtiä, mutta heille perustettiin oma kirjasto. Raivolan ortodoksinen pastori sai pitää jumalanpalveluksia pakolaisille. Asiakirjatietojen mukaan Ranskan Suomen lähetystön sotilasasiamies ja Puolan lähetystön edustajia kävi tutustumassa pakolaisleireihin, eikä niissä nähty moitittavaa. Kronstadtista paenneet upseerit saivat eri kohtelun. Heidät sijoitettiin perheineen Terijoen tyhjiin huviloihin. Näitä perheitä oli 29.
Pakolaisten huoltotilanne parani vähitellen. Yhdysvaltojen Punainen Risti lopetti toimintansa Inossa huhtikuun lopussa 1921. Se lahjoitti loppuvarastonsa suomalaisille. Sen arvo oli 16 miljoonaa silloista markkaa. Samassa kuussa Turkinsaaressa vieraili Venäjän Punaisen Ristin edustaja, joka piti leirin olosuhteita täysin tyydyttävinä.
Pakolaisia tilapäistöihin
Viipurin läänin varautumisrahastosta myönnettiin pakolaishuoltoon 50000 markan määräraha, joka käytettiin lääkkeisiin sekä hevosten heiniin, olkiin ja kauroihin. Pakolaisille toimitettiin kirjoitustarvikkeita ja leireihin tuotiin ”Karjalan Aamulehden” ja ”Karjala”-lehden numeroita. Rahaa annettiin postimerkkien ja hiivan ostoon. Hevosten huoltaminen päättyi, kun ne huutokaupattiin Viipurissa 21. huhtikuuta 1921.
Kesällä 1921 Kronstadtin pakolaisia siirrettiin soiden ojitustöihin Soanlahdelle, Ikaalisiin, Kuruun, Yläneelle ja Lopelle. Osa sijoitettiin töihin maatiloille, joissa he saivat majoituksen, ruuan ja pientä palkkaa. Sotaväen tiedustelupalvelu kiinnostui ja pyysi saada Turkinsaaresta venäläisiä tiedustelutehtäviin Venäjälle lähetettäviksi. Sisäministeri Lauri Ritavuori ei tähän suostunut. Maaherra Relander piti hanketta myös ulkopoliittisesti arveluttavana.
Palaajiksi houkuteltiin
Neuvosto-Venäjä tarjosi Kronstadtin kapinallisille virallista armahdusta, jos he palaavat Venäjälle. Tämä koski osallistujia, mutta ei sen johtajia. Armahdusta haluavia palaajia kehotettiin rekisteröitymään henkilökohtaisesti tai kirjeitse Venäjän edustustoon Helsinkiin 1. toukokuuta 1923 mennessä. Ne jotka eivät ilmoittautuneet, menettäisivät Venäjän kansalaisuutensa.
Suomessa oli hallitus taas vaihtunut. Pääministeri oli Kyösti Kallio ja sisäministeri oli Vilkku (Vilhelm) Joukahainen. Hän ilmoitti 12. joulukuuta 1923, että takaisin kotimaahan haluavat pakolaiset tullaan palauttamaan sinne. Venäjän lähetystö toimitti Viipurin läänin maaherralle luettelon niistä pakolaisista, jotka olivat rekisteröityneet palaajiksi. Lähetystö lähetti palaajille venäläiset henkilötodistukset ja junaliput Suomen Rajajoen asemalle. Palaajia oli 1305 henkilöä. Rajajoella suomalaiset viranomaiset kirjasivat palaajat vielä kerran. Heiltä kerättiin pois Suomen oleskeluluvat ja muut suomalaiset asiapaperit. Kronstadtin pakolaisista Suomeen jäi 1600 henkilöä. Palanneiden myöhemmistä kohtaloista ei ole saatu Venäjältä arkistotietoja.
Johtaja vangittiin
Viipurin poliisilaitos vangitsi 31. toukokuuta 1922 silloin 28-vuotiaan Stepan Petritšenkon, joka matruusina johti Kronstadtin kapinaa. Mitään syytä pidätykselle ei asiakirjoista löydy, mutta Petritšenko anoi kesän aikana vapautusta ja palautusta Inon pakolaisleirille. Näistä maaherralle osoitetuista kirjeistä selviää, että häntä epäiltiin yhteyksistä rajantakaisiin kommunisteihin. Kirjeissään Petritšenko kiistää nämä väitteet yksityiskohtaisin selostein.
Suomen sisäministeri Frans Lilius kehotti 14. heinäkuuta 1922 kirjeellä Viipurin läänin maaherraa lähettämään Stepan Petritšenkon vaimonsa kera Ouluun. Siirtämisen syystä ei ole asiakirjatietoja. Joka tapauksessa Petritšenko vapautettiin, koska hän perusti myöhemmin Suomessa maalausurakointiliikkeen ja menestyi. Hän oli kuitenkin viime sotien aikana turvasäilössä ja kuului myös venäläisemigranttien järjestöön. Jatkosodan jälkeen Suomessa vaikutti punainen valtiollinen poliisi. Neuvostoliiton viranomaiset vaativat Petritšenkon luovuttamista heille.
Leinon vankina
Stepan Petritšenko liitettiin sisäministeri Yrjö Leinon määräyksestä Neuvostoliitolle huhtikuussa 1945 luovutettuun 19 henkilön ryhmään, johon kuuluneita historiassa kutsutaan Leinon vangeiksi. Stepan Petritšenko kuoli vankeudessa Neuvostoliitossa vuonna 1945. Lyhyt vankeusaika viittaa siihen, että hänelle langetettiin pikatuomio ja hänet teloitettiin.
Kronstadtin pakolaiset saivat Suomen kansalaisuuden pääosin vasta 1950-luvun alkuvuosina. Suomen passin turvin osa heistä uskaltautui matkustamaan Neuvostoliittoon tapaamaan sinne jääneitä omaisiaan.
* * *
Erkki Wessman–Pertti Huusari–Veikko Lintinen: Kronstadtin kapina 1921 ja sen poliittiset perilliset Suomessa, Pilot 2004. Boris Björkelud: Stalinille menetetyt vuoteni 1945–1955, WSOY 1966. Pekka Nevalainen: Viskoi kuin Luoja kerjäläistä – Venäjän pakolaiset Suomessa 1917–1939, SKS 1999. Mikko Uola: Unelma kommunistisesta Suomesta 1944–1953, Minerva 2013.
Lasse Koskinen
Kirjoitus on julkaistu lehdessä 2/2021.