Kotkaniemi vapaussodan aikana

Vapaussodan puhjetessa senaatin puheenjohtaja P.E. Svinhufvud oleskeli puolisonsa Ellenin kanssa Helsingissä. Perheen koti Kotkaniemi Luumäellä oli pehtoori Reetu Virtasen hoidossa.

Punaisten vallankaappauksen puhkeaminen tammikuun 1918 lopussa järisytti vanhaa järjestystä. Helsingissä Svinhufvudien oli pakko painua maan alle. Toista kuukautta kestäneen piileskelyn päätteeksi P.E. Svinhufvudin onnistui lopulta paeta jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan. Ellen jäi edelleen Helsinkiin käyttäen kaupungilla liikkuessaan sisarensa passia. Vallan vaihtuessa Etelä-Suomessa Luumäki jäi punaisten käsiin 9. helmikuuta. Rintama ei kuitenkaan ollut kaukana. Etelä-Karjalassa se vakiintui pitkäksi aikaa Savitaipaleen maisemiin.

Helsingissä Ellen Svinhufvud kantoi huolta Kotkaniemeen jääneestä nuorimmasta lapsestaan Veikko Eivindistä. Kymmenvuotias poika oli taloudenhoitaja Alma Kottelinin hoidossa. Ellen pyrki saamaan Veikon turvaan mahdolliselta punaisten kostolta. Hän lähetti taloudenhoitajalleen kortin, joka sisälsi salasanoman: ”För Jeppe på Berget.” Tarkoituksena oli, että Kottelin veisi Veikon von Knorringeille Kivimäen täyshoitolaan. Taloudenhoitaja ei kuitenkaan ymmärtänyt viestiä. Hän siirtyi Veikon kanssa ensin Kotkaniemen vieressä sijaitsevaan asianajaja Herman Beyrathin huvilaan Kivirantaan. Myöhemmin Kottelin hiihti pojan kanssa Kivijärven yli Lemin Suonialaan, josta he palasivat viikon kuluttua Kivirantaan.

Kotkaniemen vapaussodan aikaisia tapahtumia selvitettäessä on monta kertaa vaikea täsmälleen tietää, missä järjestyksessä tapahtumat sattuivat. Tarkemmin ei esimerkiksi tiedetä, milloin Kottelin jätti Kotkaniemen. Samalla tavoin on epäselvää, milloin pehtoori Reetu Virtasen oli pakko lähteä pois Kotkaniemestä. Metsissä piileskelyään Virtanen tuskin aloitti ennen keväisempiä kelejä, mutta jo sitä ennen hän on voinut siirtyä pois Kotkaniemestä. Jorma Svinhufvudin mukaan Virtanen piileskeli Tupavuoren luolassa. Hänen on myös kerrottu oleskelleen punaisia paossa olleiden Toikkalan kylän miesten kanssa suuressa havumajassa Suopellonaholla.

Kotkaniemen renki Einari Pukki onnistui siirtymään valkoisten puolelle Savitaipaleen rintamalle, jossa hän palveli Justus Ripatin johtamassa 3. komppaniassa. Jorma Svinhufvudin kertomana on säilynyt tarina Einari Pukin sotareissusta. Sen mukaan Einari oli kerran rintamalla päätään kiven takaa nostaessaan havainnut vastapuolella kiven takana tutun naapurin. Tutun miehen ampuminen ei suuremmin houkutellut. Miehet olivat sitten huudelleet toisilleen: ”Vieläkö ammutaan?”

Uudet vallanpitäjät

Uudet isännät Kotkaniemi sai luultavasti helmikuun 1918 lopussa. Luumäen asemakomissaariksi saapui 23. helmikuuta pieksämäkeläinen vaihdemies Primus Tirkkonen. Vastikään 30 vuotta täyttäneeltä Tirkkoselta oli jäänyt Pieksämäelle vaimo ja neljä lasta, mutta tästä välittämättä hän näyttää Luumäelle saavuttuaan ottaneen orimattilalaissyntyisen Maria Backströmin naisystäväkseen. Pariskunnan asuinpaikaksi otettiin pitäjän komein talo Kotkaniemi.

Maria Backström oli Venäjän kansalaisuuden saanut pietarinsuomalainen, joka näyttäisi hallinnoineen ainakin osaa salaperäisen venäläisen kenraali Šmakovin omaisuudesta. Lähteet eivät kerro paljoakaan tästä upseerista, mutta luultavasti kyseessä on Rybinskin vuoden 1906 rautatieläislakkojen kukistamiseen osallistunut kenraaliluutnantti Aleksandr Šmakov. Luumäellä salaperäinen kenraali oli ollut Kotkaniemessä täyshoidossa, mutta oli poistunut sieltä jo ennen vapaussotaa. Vuoden 1906 levottomuuksien tukahduttajana upseerilla oli varmasti syytä pelätä Venäjän vallankumouksellisten kostoa.

Tirkkosen ja Backströmin isännöidessä Kotkaniemeä kuului talon henkilökuntaan ainakin heidän palvelijanaan toiminut Lilly Ylen. Kotkaniemen tilanhoitajaksi punaiset määräsivät pidättämänsä talollisen Anton Pötryn naapuritalosta Toikkalan Kujalasta. Lisäksi Ellen Svinhufvudin myöhemmin antaman todistuksen mukaan punaisten valta-aikana paikalla olivat myös karjakot Vappu Hovi ja Helmi Pötry (Seppälä).

Puutteellisten lähteiden perusteella on vaikea sanoa, kuinka paljon punaiset verottivat Kotkaniemeä sodan alkupuolella. Tirkkosen, vaikutusvaltainen punaisten johtaja, asuminen talossa on saattanut aluksi jopa hillitä takavarikkoja. Viimeistään huhtikuulle tultaessa Kotkaniemen verotus kuitenkin kiihtyi. Maaliskuun lopussa Luumäelle saapui kivityömies Gustaf Valppaan johtama reilun 110 miehen vahvuinen Hangon punakaartin 2. komppania, jolla tuli olemaan osuutensa Kotkaniemen tapahtumiin. Enimmäkseen hankolaiskomppania toimi Luumäellä radan vartiointitehtävissä. Punaisten sodankäynnille tärkeää rataa Pietariin oli syytä varjella huolella.

Asemakomissaari Primus Tirkkonen oli mies, jonka kanssa oli syytä olla varuillaan. Asian painoarvo tultiin huomaamaan huhtikuun 1. päivänä, jolloin Tirkkonen ampui Kuusiston rengin Aati Reinikaisen. Hankolainen punakaartilainen Albert Wid on kertonut tapauksesta: ”Ollessaan Luumäen asemalla joutui vanki näkemään kuinka aseman komissario, eräs solakka vaalea mies, oli ampunut erään vangin, joka kuuleman mukaan oli ollut matkalla pohjoiseen päin valkoisten rintamalle. Aseman komissario oli kuitenkin perästäpäin sanonut, että tuo vanki olisi koettanut hyökätä hänen kimppuunsa ja että hän suojellakseen itsensä oli ampunut hänet.”

Ampumisella ei punaisten lisäksi ollut silminnäkijöitä, joten luotettavaa kertomusta tapahtumasta ei ole säilynyt. Ampujan osalta syyllisyys on kuitenkin selvä. Tirkkosen on kerrottu puolustelleen tekoansa sillä, että Reinikainen olisi hyökännyt huoneen nurkasta tempaamansa kiväärin kanssa hänen kimppuunsa. Vaikuttaa kuitenkin epäuskottavalta, että punakaartilaisten esikunnassa pidätettynä ollut henkilö olisi turvautunut kuvatun kaltaiseen epätoivoiseen tekoon. Punakaartilaisten kuulusteluissa esille tulleet motiivit Reinikaisen ampumiselle vaihtelevat valkoiselle rintamalle pyrkimisestä salaisen postin toimittamiseen.

Kevät saapuu

Kevään tullen takavarikot Kotkaniemessä kiihtyivät. Hankolaisten lisäksi niitä toimitti myös Luumäen oma punakaarti Ville Nurmiaisen johdolla. Nurmiainen pakeni keväällä 1918 Venäjälle, josta hän palasi Suomeen tammikuussa 1920. Terijoella tapahtuneen kiinnioton jälkeen viranomaiset ryhtyivät tutkimaan Nurmiaisen toimia kohtalokkaan vuoden 1918 aikana. Ellen Svinhufvudin tuolloin kirjoittaman todistuksen mukaan ”bandiitti” Nurmiainen oli ollut viemässä Kotkaniemestä neljää hevoslastillista vaatteita, sänkyvaatteita ym.

Hankolaisten toimeenpanemista takavarikoista on merkintöjä useiden punakaartilaisten kuulustelupöytäkirjoissa. Oskar Kallström tunnusti olleensa kivääreiden kanssa hakemassa Kotkaniemestä heiniä, kun taas Viktor Vall mainitsi olleensa mukana viemässä samasta paikasta 3–4 kuormaa perunoita. Kotkaniemeä lienee tarkoittanut myös kolmas hankolainen punakaartilainen Aksel Vepsäläinen, joka kertoi olleensa takavarikoimassa perunoita, heiniä ja elintarvikkeita ”eräästä” Luumäen talosta. Takavarikkojen johtajaksi on mainittu Hangon komppanian plutoonan päällikkö Arvo Lähteenmäki, mutta myös Primus Tirkkosen nimi nousee esille määräysten antajana.

Kotkaniemen verotus huipentui punaisten vallan viimeisinä päivinä. Valkoiset joukot lähestyivät jo Luumäkeä, kun Hangon komppanian miehet Lähteenmäen johdolla saapuivat Kotkaniemeen 26. huhtikuuta tekemään perinpohjaista takavarikkoa, jota voidaan hyvin kutsua ryöstöksikin. Vaikka säilyneissä lähteissä hankolaisten käyntejä ei juuri ajoiteta, niitä epäilemättä oli tähän mennessä ollut jo useita. Hankolainen Erik Walls totesikin aikanaan valkoisille kuulustelijoilleen ”melkein kaikkien” Luumäellä olleiden punakaartilaisten olleen (ainakin) yhdellä kerralla sellaisella retkellä, koska niitä tehtiin useampia.

Huhtikuun 26. päivän takavarikossa Kotkaniemestä ryöstettiin kaikki lehmät ja perunat. Mahdollisesti juuri tässä takavarikossa talosta vietiin Wallsin mainitsemat 20–25 hehtolitraa perunoita. Iltapäivällä punaiset saapuivat vielä uudelleen. Nyt talossa majailleet punaiset naiset määrättiin pakkaamaan tavaransa ja poistumaan Luumäen asemalle. Tiettävästi Primus Tirkkonen oli määrännyt loppujen tavaroiden ryöstön lisäksi myös Kotkaniemen poltosta.

Omien tavaroidensa ohella Maria Backströmin ja Lilly Ylenin mukaan lähti Kotkaniemestä lakanoita, täkkejä, kaksi patjaa ja Ellen Svinhufvudin kengät. Primus Tirkkonen sieppasi matkaan P.E. Svinhufvudin Siperian reissultaan tuoman lakin. Seuraavina päivinä valkoisten edellä pakeneva Tirkkonen kulki seurueineen Uttiin ja sieltä edelleen Haminan suuntaan. Samaan suuntaan kulki myös Hangon punakaartin 2. komppania. Ennen lähtöään hankolaiset olivat vielä Luumäellä osallisina sodan viimeisiin taisteluihin. Näissä taisteluissa katosi hankolaiskomppanian päällikkö Gustaf Valpas.

Venäjälle ei pakoon pyrkijöillä enää ollut pääsyä, joten useimmat punakaartilaiset joutuivat vangeiksi Haminassa tai Kotkassa. Tirkkonen ja hänen vieraanaan Kotkaniemessäkin usein nähty junanlähettäjä Knut Pihl pidätettiin Kitulassa ja palautettiin Luumäelle. Kenttäoikeus tuomitsi miehet kuolemaan.

Sodan päätyttyä Kotkaniemessä yritettiin palata arkeen. Talo oli onneksi jäänyt punaisilta polttamatta. Pehtoori Reetu Virtanen nouti tilan lehmät Kotkasta. Muuta ryöstösaalista saatiin takaisin Utista ja Kouvolasta. Luonnollisesti myös itse talo oli mennyt punaisena aikana huonoon kuntoon ja vaati kunnostusta. Vähitellen Kotkaniemessä päästiin kiinni normaaliin elämään.

Tuomas Hoppu & Pekka Siiropää

Kirjoitus on julkaistu lehdessä 1/2021.

Kuvat Lappeenrannan museo.

Valokuvia Finna-hakupalvelussa

Kotkaniemeä ja Svinhufvudia koskevia valokuvia on vuodesta 2020 lähtien sijoitettu Lappeenrannan museoiden ammattimaiseen kokoelmaan. Kuvat ovat peräisin pääosin suvun albumeista. Ne ovat nähtävissä Finna-hakupalvelussa. Kuvien järjestämistä vauhditti professori Martti Häikiön 70-vuotispäivän onnittelurahojen ohjaaminen tähän tarkoitukseen. Tämän artikkelin kuvat ovat tästä kokoelmasta. Kotkaniemessä jatkuu kesällä 2021 erikoisnäyttely ”Svinhufvud, metsästys ja ampumaurheilu”. www.kotkaniemi.fi