Kipinälennätinasemia vapaussodan aikoihin
Jääkärit valloittivat Vaasan radioaseman 29.1.1918, ja se oli vapaussotamme parina alkuviikkona ainoa nopea ja varma yhteysväline vapaan Suomen sekä ulkovaltojen välillä.
Vapaussodan loppupäivinä pystytettiin rautatievaunussa ollut radioasema Sortavalaan sekä jonkun aikaa sen jälkeen myös radioasemat Valamoon, Konevitsaan, ja Heinäsenmaan saarelle Laatokalla sekä siellä olevaan ”Tampere” laivaan.
Miksi ja mihin Mikkelissä?
Yksi Saksasta tuotu radioasema pystytettiin Mikkeliin, jonne sittemmin siirtyi koko radiotoiminnan keskus. ”Radiotoiminta suojeluskunnissa ja armeijassa on viime vuosina kehittynyt. V 1918 ryssiltä vallatut suuret vanhanmalliset radioasemat sekä saksalaisilta v 1918-19 saadut suuret 6, 12 ja 18 hevosella kuljetettavat kenttäradioasemat ovat nykyisin ainoastaan museotavaraa”, todettiin ”Radiosanomissa” helmikuussa 1927.
”Kasarmin torpiksi sanotaan Mikkelissä niitä vanhoja pieniä asumuksia, jotka sijaisivat kaupungin ulko-osissa, sen länsipuolella olevilla pelloilla kaupungin ja sotilaskasarmialueen välissä.
Muuan rykelmä näitä torppia on parin sadan metrin päässä kaupungin laidasta, peltojen halki vievän ajotien varrella. Lehtevät koivut varjostavat näitä kodikkaita mökkejä, joilla on pikkuiset puutarhat ja perunamaat. Torppien omistajat ovat vanhaa kaupungin käsityöläispolvea, hyvin toimeentulevia pikkueläjiä. Tämän hiljaisen Mikkelin hiljaisin sopukka oli vapaussodan loppupuolella, noin puolitoista kuukautta, Valkoisen Suomen ainoana korvana suureen maailmaan.”
Päämajan siirtoahan oli luultavasti kaavailtu jo viikkoja ennen Tampereen valtaustaisteluiden alkamista, sillä 15. maaliskuuta sinne alettiin pystyttämään kipinälennätinasemaa, jolla saatiin suora yhteys kaikkialle Eurooppaan.
Kenttälennätinpataljoonassa annettiin viikon aikana jalkaväkikoulutusta, jonka jälkeen järjestettiin iltaisin viidellekymmenelle miehelle puhelinkoulutusta ja radiosähköttäjäkurssille valittiin kymmenkunta miestä. Kurssit sijoitettiin kaupungin rukoushuoneeseen. Kurssin johtaja oli samalla Mikkelin kaupungin laitaan pystytetyn radioaseman päällikkö, jääkäriluutnantti, myöhemmin eversti A.R. Stenholm: Saarmaa (ent. Stenholm) Arthur Reinhold (23.9.1892–31.1.1971), luutnantti 3.3.1918, kapteeni 30.5.1918, majuri 16.5.1921, evl 16.5.1928, eversti xx.11.1940.
Lainaus Vihtori Simosen kirjoituksesta ”Mikkelin Sanomista”: ”Muuan iltana maaliskuun loppupuolella telefonioi eräs nimeltä tuntemani jääkäriupseeri [A.R. Stenholm, vuodesta 1935 Saarmaa: kirjoittajan huomautus] Mikkelin Sanomain toimistoon: – Jos tahdotte saada päivittäin tuoreet tiedot ulkomailta, niin lähettäkää joka ilta klo 9 reportterinne Liukkosen torpalle. Mutta sillä laitoksella, joka Liukkosen torpalle pystytettiin ja jonka jääkärit toivat Libausta, otettiin kipinäsanomat suoraan Berliinistä. Laitoksen moottori oli sijoitettu torpan pikkuiseen keittiöön, muut koneet ja laitokset kamariin. Jonkun kymmenen metrin päässä pellolla oli hoikka, korkea masto, myöhemmin kaksi, lukemattomineen johtolankoineen.”
Kun vapaussota päättyi, armeijan päämaja siirtyi Helsinkiin, ja pian vietiin pois lennätinasemakin. Mikkeli vaipui entiseen hiljaisuuteensa, samoin Liukkosen torppa. Siellä olivat puolentoista kuukauden ajan isännöineet puhelias monttööri, reippaat sähköttäjät, suomalaiset jääkäriupseerit ja muutamat skandinavialaiset ammattifunkkerit sekä nuoret mikkeliläiset koneenkäyttäjät. Heidän sijalleen tulivat torppaan asukkaat.
Missä sijaitsi Liukkosen torppa?
Joissakin kirjoituksissa mainitaan torpan sijainneen 400 metriä Mikkelin tuomiokirkosta etelään, niinhän se oli, mutta missä tarkasti.
Mikkelin kaupungin asemakaavakartta vuodelta 1919 näyttää kortteli n:o 312:n paikan Suur-Savonkadun ja Väinölänkadun kulmaan.
Pipouksen kartan (1908–1909) mittakaava 1:500 tarkentaa tuota nuorempaa kaavaa: em. kartassa oli erotettu kortteli 312 a ja b osiin; 312b pohjoisessa kulmassa on Liukkosen torppa, missä selvästi erottuu kaavassa porrasaskelmat (niitä ei muissa alueen rakennuksissa esiinny); 312 tontin osti Eino Liukkonen ennen tontin jakamista ja torppa jäi jaossa Liukkosen palstalle, siitä Liukkosen torppa nimitys.
Kenen rakentama ja mitä varten ”Liukkosen torppa” oli tarkoitettu?
Pari huomiota tuolloisesta 1900-luvun taitteen rakentamisesta. Rakensiko suomalainen ”torppalainen” asuinrakennuksensa seuraavasti: Korkealle betonijalalle, missä oli reilun miehen korkuinen lämmitettävä alakerta? Oliko viisi tai kuusi betonista porrasaskelmaa tuolloin torpissa? Tehtiinkö alakerran seiniin aukot ikkunoille/luukuille, joista pystyttiin tähystämään ympäröivää aluetta tiettyihin suuntiin? Olisiko torpparilla ollut varallisuutta ja tehtiinkö silloin suomalaisille takosaumaisia peltikattoja peltisine vesikouruine ja syöksytorvineen?
Kaikkeen edellä mainittuun on vain pääteltävissä yksi vastaus: Liukkosen torpan rakensi Venäjän sotaväki vuosisadan vaihteessa omalle sotaväelleen ”osana” Mikkelin kaupungin valvontaa; vartiotupa lienee alkuperäinen torpan tarkoitus; korkea betonijalka mahdollisti alakerran huonekorkeuden (jopa sisäänkäynnin kautta hevosten oleskelun); lisäksi alakerrassa oli uunilämmitys; porrasaskelmat oli valettu betonista ja mahdollisti huoneisiin käynnin; alakerran suunnatut ikkuna-aukot/luukut olivat tähystystä varten ja tarvittaessa toimivat myös ampuma-aukkoina; tuon ajan torpparit eivät rakentaneet peltikattoja eivätkä syöksyrännejä (niihin ei yksinkertaisesti ollut varoja, pärekatot olivat sitä aikaa).
Bertta Liukkonen, Siiskonen (tontin omistaja) ja Piispanen olivat irtolaisasukkaina, kun sotaväki otti torpan käyttöönsä. Suojeluskunta tuli myöhemmin torppaan ja rakensi koulutus- ja varastotiloiksi parakkeja alueelle.
Liukkosen talo siirrettiin 1960-luvulla kaupungin toimesta kadun toiselle puolelle Suur-Savon Ammattioppilaitoksen rakenteiden tieltä.
Tekstin on koonnut ja kirjoittanut Sotilaspoikien Perinneliiton puheenjohtaja Juhani Manninen sotilaspoika Eero Kylliäisen (s 1931) arkistojen ja muistitietojen mukaan. Viestihistoriaa harrastava Kylliäinen työskenteli 30 vuotta Suur-Savon Ammattioppilaitoksella.
Kirjoitus on julkaistu lehdessä 2/2024.
