Julkiset nöyryytykset osana 1920-luvun työmaaterroria

Vapaussodan perinnön vaaliminen oli etenkin maan itsenäistymistä ja vapautumista seuranneina vuosina aivan keskeisiä yhteiskunnallisia puheenaiheita. Tämän perinnön vaalimista vaikeutti 1920-luvun puoluepoliittinen hajaannus ja eripura. Porvarillinen Suomi oli kyllä jokseenkin yksimielinen siitä, että saavutettua kansanvaltaan perustuvaa vapautta oli vaalittava, mutta keinoista ei aina oltu yhtä mieltä.

Poliittinen vasemmisto ja erityisesti Moskovasta johdettu äärivasemmisto käyttivät hajaannusta hyväkseen lisäten yhteiskunnallista sekasortoa. Yhtenä keskeisenä keinona sekasorron lisäämisessä oli työmailla harjoitettu työmaaterrori, jonka avulla työntekijät pakotettiin kuuluman ammattiyhdistyksiin ja äärivasemmistolle epämieluisat henkilöt painostettiin jättämään työpaikkansa. Tällainen toiminta lisääntyi erityisesti 1920-luvun lopulla, kun kommunistit ottivat päämääräkseen Suomen ulkomaankaupan ja talouden järkyttämisen lakkojen avulla. Työmaaterroriin kuuluivat yhtenä osana julkiset nöyryytykset.

Häpeälistoista anteeksipyyntöihin

Työmaaterrorin keinoja olivat ns. mustien listojen eli ”häpeälistojen” julkaiseminen lakkorikkureista, työntekijän sulkeminen työyhteisön ulkopuolelle, erityisten sakkorahojen maksaminen sekä monet muut konstit aina fyysiseen väkivaltaan saakka. Syinä ammattiliiton epäsuosioon joutumiseen olivat ennen muuta osallistuminen hallituksen joukoissa vapaussotaan, mukanaolo heimosodissa, kuuluminen suojeluskuntaan sekä työskentely lakonalaisissa töissä. Pahimmillaan terrori johti terrorin kohteen joutumiseen taloudelliseen ahdinkoon tai ajautumiseen itsemurhaan.

Kun työllisyystilanne oli paikoin hyvin huono, työmaaterrorin uhreiksi joutuvien oli alennuttava suurin määrin pyytämään menneisyyttään julkisesti anteeksi. Kommunistien ja sosiaalidemokraattien lehdissä julkaistiin sadoittain työpaikkansa säilyttämään pyrkivien työläisten maksamia anteeksipyyntöjä, jotka nöyryyttivät niin asianomista itseään kuin perimmältään koko suomalaista yhteiskuntaa, joka ei kyennyt huolehtimaan kansalaisvapauksista asianmukaisella tavalla.

Puolet kaikista anteeksipyynnöistä tuli Puuteollisuustyöväen liitosta ja Rakennustyöväen liitosta, mutta kaiken kaikkiaan niitä tuli useimmista tuolloisista ammattiliitoista. Alueellisesti eniten eli viidesosa anteeksipyynnöistä oli Helsingistä, seuraavina Turku, Kuopio, Tampere, Pori, Hämeenlinna, Lahti ja Viipuri. Mielenkiintoinen ilmiö oli monien Amerikan-suomalaisten pakottaminen julkiseen anteeksipyyntöön suomalaisessa kommunistilehdessä.

Käytäntönä oli, että asianomainen ammattiyhdistys antoi anteeksi luokkataistelun polulta hairahtuneen katuvan anteeksipyytäjän hairahduksen. Häntä luvattiin kohdella toverina järjestyneen työväen riveihin.

Ongelma nostetaan esille

Työmaaterrorista oltiin kyllä yleisesti huolestuneita, ja asiasta käytiin julkista keskustelua, mutta siihen eivät sen enempää maan hallitukset kuin työnantajatkaan puuttuneet kovin tarmokkaasti. Erityisesti työnantajilta alettiin kuitenkin vaatia tehokkaampia toimia asian korjaamiseksi ja työmaaterroriin syyllisten erottamiseksi. Tällaiset vaatimukset eivät tahtoneet tuottaa tulosta, sillä työnantajilla ei juuri ollut haluja puuttua kommunistien harjoittamaan työpaikkakiusaamiseen etenkään, jos se olisi tarkoittanut ammattimiesten irtisanomista. Jos työnantaja kuitenkin puuttui asiaan, pahimmillaan ammattiyhdistys seisautti työt yrityksessä kuukausiksi, kuten kävi Dunderbergin konepajalla Tampereella 1927, kun kommunistit eivät suostuneet työskentelemään vapaussodassa mukana olleen miehen kanssa.

Monesti työnantajat taipuivat ammattiliiton painostuksen edessä erottamaan liiton vaatimat työntekijät palveluksesta. Näin tapahtui esimerkiksi 1929 Kemi-yhtiön lastausalan lakon yhteydessä. Kun sopimus lakon lopettamisesta solmittiin, ensimmäinen sopimuspykälä kuului: ”Rikkurit on erotettava työstä.”

Kommunisminvastaiseksi valistusjärjestöksi perustettu Suomen Suojelusliitto nosti työmaaterrorin puheenaiheeksi, ja Lauri Ingmanin johdolla tehtiin eduskunnassa 1928 aloite työrauhan palauttamiseksi työmaille ja suojan antamiseksi valkoiselle työväelle. Kyösti Kallion hallitus puolestaan lähetti kesäkuussa 1929 maaherroille kirjeen, jossa kehotettiin tehostamaan toimia työmaaterroria vastaan. Tällaiset toimet kertoivat siitä, että ongelma kyllä tunnistettiin, mutta konkreettisia tuloksia ei syntynyt.

Vaatimukset työmaaterrorin kitkemiseksi yleistyivät vasta lapuanliikkeen toiminnan ansiosta. Liikkeen keskeisin vaatimus oli maanpetoksellisen toiminnan kieltäminen eli ns. kommunistilakien säätäminen. Tämän vaatimuksen rinnalla vaadittiin työmaaterrorin kriminalisointia, koska katsottiin ammatillisen liikkeen vainoavan isänmaallisia työläisiä. On perusteltua väittää, että mieliä ärsyttänyt työmaaterrori suorastaan oli yksi lapuanliikkeen syntyyn keskeisesti vaikuttanut tekijä.

Vaatimus sai laajaa kannatusta, sillä erityisesti julkiset anteeksipyynnöt miellettiin vapaussodan saavutusten kannalta erittäin nöyryyttäviksi. Kesällä 1930 pääministeri Svinhufvudkin havahtui työrauha-asian hoitamisen tarpeellisuudesta, ja lokakuussa 1930 käytyjen eduskuntavaalien alla työmaaterrorin vastustaminen nousi yhdeksi keskeiseksi vaaliteemaksi. Kaikki porvarilliset puolueet vakuuttivat olevansa niin kommunistilakien kuin työmaaterrorin estävän lainkin kannalla.

Ongelman ratkaisu

Kun eduskuntaan saatiin vaaleissa kahden kolmasosan porvarillinen enemmistö, tavoitteen saavuttaminen näytti mahdolliselta. Perustuslain säätämisjärjestyksessä säädettävien kommunistilakien läpimeno oli kuitenkin viimeiseen asti epävarmaa. Tarvittava enemmistö nimittäin oli mahdollisimman niukka, joten yhdenkin porvariedustajan lipeäminen rintamasta olisi vesittänyt hankkeen. Sosiaalidemokraatit nimittäin ilmoittivat ideologisista syistä äänestävänsä vastaan. Kommunistilaeilla tarkoitettiin erityisen suojelulain säätämistä sekä muutoksia vaalilakiin, valtiopäiväjärjestykseen ja painovapauslakiin. Svinhufvudin hallitus teki niiden hyväksymisestä luottamuskysymyksen.

Erityistä huomiota kiinnitettiin muutamaan ruotsalaisen kansanpuolueen liberaalisiiven edustajaan sekä kansanedustajaksi valittuun entiseen presidenttiin K.J. Ståhlbergiin, joka vain muutama viikko aiemmin oli joutunut lapualaismielisten kyyditsemäksi. Kukaan ei lopulta livennyt rintamasta, vaan porvarit pysyivät yhtenäisinä, minkä ansiosta Moskovasta johdettu kumoustyö kiellettiin.

Joulukuussa 1930 eduskunnassa äänestettiin Svinhufvudin hallituksen esityksestä uudeksi työrauhalaiksi sekä rikoslakiin tehtävästä muutoksesta, jossa kiellettiin henkilön julkinen häpäiseminen tai pakottaminen nöyryyttävään tekoon sen johdosta, että hän on ottanut osaa maan puolustamiseen tai laillisen yhteiskuntajärjestyksen voimassa pitämiseksi tarkoittavaan toimintaan.

Tästä laista äänestettäessä porvaririntama hajosi. Kun työrauhalakia ja rikoslain muutosta ei ollut säädettävä perustuslaillisessa järjestyksessä, yksinkertainen enemmistö riitti lakien hyväksymiseen, eivätkä sosialistit yrityksistään huolimatta saaneet äänestettyä lakeja yli vaalien. Yhdessä kommunistilakien kanssa työrauhalaki vaikutti siihen, että vapaussotaan osallistuneita tai suojeluskuntaan kuuluneita ei enää voitu pakottaa julkisiin anteeksipyyntöihin, ja muukin poliittinen työpaikkakiusaaminen väheni. Julki lausutut epäilykset lakien toimivuudesta eivät toteutuneet.

Mikko Uola

Kommunistien harjoittamaa työmaaterroria ja sen suitsimista on tutkittu perin vähän.  Ainoa aiheeseen syvällisesti perehtynyt tutkimus on tämän kirjoituksen lähteenä käytetty Pekka Vanhalan pro gradu-työ Helsingin yliopistossa vuodelta 1967 ”Työmaapainostus ja työrauhalain synty poliittisena kysymyksenä 1920-luvun lopulla”.

Kirjoitus julkaistu lehdessä 3/2022.