Itsenäisyyssenaattori E. Y. Pehkonen

14.3.2023 Väestönsuojelumuseossa pidetyn Vapaussotiemme Helsingin seudun perinneyhdistyksen vuosikokouksen jälkeen professori Aarne Pehkonen esitelmöi aiheenaan Itsenäisyyssenaattori E.Y. Pehkonen Suomen itsenäistymisen vaiheissa. Esityksen pääpaino on vuodessa 1918, sillä silloin itsenäisyyssenaattorien ja erityisesti E.Y. Pehkosen vaikutus Suomen tulevaisuuteen oli tärkeimmillään. Mielenkiintoinen näkökulma oli laillisen hallituksen tehtävänä ollut hallintokoneiston luominen liki tyhjästä käynnissä olleen vapaussodan aikana.

Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti astui virkaansa 27.11.1917. Svinhufvudilla oli ollut suuria vaikeuksia senaattorilistan kokoamisessa. Varmaa tietoa ei ole, miksi hän päätyi E.Y. Pehkoseen, mutta oletettavasti tärkeinä tekijöinä olivat paikallinen edustavuus, ammatillinen profiili sekä kytkentä eduskuntaan, sillä itsenäisyyssenaattoreista vain kolme, Arajärvi, Kallio ja Pehkonen, olivat myös kansanedustajia. Pehkonen oli liittynyt Maalaisliittoon vuonna 1908 ja hänet oli valittu kansanedustajaksi ensimmäisellä yrityksellä vuonna 1913. Hän uusi mandaattinsa seuraavissa eduskunnan hajotuksien jälkeisissä vaaleissa. Hän edusti Pohjois-Suomea ollen kotoisin Limingasta, ja oli myös ollut pitkään töissä Pohjois-Savossa.

Pehkonen oli agronomi ja Maatalouskeskusten liiton johtaja. Maatalousalan perusteellinen tuntemus ja tiiviit kontaktit sinne olivat avainasemassa ratkaisematta olevan torpparikysymyksen hoitamiselle. Hänet nimitettiinkin senaatin maataloustoimituskunnan apulaispäälliköksi (nykytermein 2. maa- ja metsätalousministeriksi) keskeisimpänä tehtävänään valmistella esitys torpparivapautuslaiksi.

Laillisen hallituksen toimenpiteitä

Maan tilanne oli todella epävakaa ja se edellytti hallinnolta nopeasti rohkeita ratkaisuja. Senaatti alkoi valmistella Suomen julistamista itsenäiseksi, ja kuten tunnettua, itsenäisyysjulistus annettiin 6.12.1917. Senaatti teki 12.1.1918 periaatepäätöksen armeijan perustamisesta. Sotilaskomitean puheenjohtaja kenraaliluutnantti Mannerheimille annettiin 16.1. tehtäväksi palauttaa järjestys maahan. Hän lähti Vaasaan 18.1. mukanaan neljä upseeria ja perusti sinne seuraavana päivänä esikunnan. Suojeluskunnista tuli 25.1. virallisesti laillisen hallituksen armeija.

Senaattori Renvall välitti Svinhufvudille huhun alkavasta kapinasta. He sopivat, että ”puolet senaatista olisi alinomaa matkoilla pohjoisessa siltä varalta, että kapina syttyisi”. Senaatin täysistunnossa 25.1. puheenjohtaja Svinhufvud totesi seuraavaa: koko senaatin kokouksia ei järjestetä toistaiseksi. Niin kauan, kun jotkut senaatin jäsenistä ovat vapaalla jalalla, tulee heidän horjumatta pitää yllä laillisen hallitusvallan lippua.

Senaatin keskuudessa oli 26.1. iltapäivän istunnossa aluksi erimielisyyksiä siitä, pitäisikö senaatin pysyä Helsingissä vai siirtyä Vaasaan. Kello 17 päätettiin olla matkustamatta. Aktivisti Eino Suolahti sai kuitenkin suostuteltua Svinhufvudin siihen, että edes puolet senaattoreista matkustaisi klo 18.10 lähtevällä junalla Vaasaan. Svinhufvud ilmoitti: ”Määrään kolme hallituksen jäsentä lähtemään nyt heti Vaasaan ja näiksi ehdotan Talasta, Freytä ja Pehkosta”. Kun Talas kieltäytyi, määräsi Svinhufvud hänen tilalleen Renvallin. Renvall määrättiin tarkastaman kouluja, Pehkonen hoitamaan elintarvikeasioita ja Frey tarkastamaan poliisikouluja.

Tampere oli jo punaisten hallussa, joten matkasuunnitelmaan tuli muutoksia: Lempäälästä hevoskyydillä Kangasalan asemalle, josta edelleen junalla Haapamäen kautta Vaasaan. Ylistarossa valkoiset suistivat 28.1. vahingossa senaattoreita kuljettaneen junan raiteiltaan. Onnettomuudessa veturin miehistö menehtyi, mutta junassa olleet senaattorit Frey, Renvall ja Pehkonen säilyvät hengissä. Arajärvi tuli omin neuvoin Tampereelta Vaasaan hieman myöhemmin ja oli mukana Vaasan senaatin ensimmäisessä kokouksessa.

Suomen pankin kultavaranto oli viety turvaan Kuopioon, mutta setelit ja setelipaino jäivät Helsinkiin. 25.–26.1. välisenä yönä Mannerheim valmisteli käskyn Valkoisessa Suomessa olevien venäläisten varuskuntien riisumiseksi aseista. Käskyn toimeenpano aloitettiin 28.1. ja venäläiset varuskunnat riisuttiin aseista melko nopeasti.

Vaasan senaatti ryhtyi heti toimiin

Helmikuun 1. päivänä annettiin julistus Suomen kansalle ja viranomaisille, jossa mm. kapinalliset luokiteltiin isänmaan pettureiksi. Yhteiskunnan ja armeijan toiminta pyrittiin turvaamaan säätämällä 18.2. asevelvollisuus vuoden 1878 asevelvollisuuslain nojalla ja 25.2. aloitettiin kutsunnat. 16.3. annettiin asetus, ketkä valtion ja kunnan viranhaltijat vapautettiin asepalveluksesta ja 4.3. annettiin asetus hevosten omistajille heidän velvollisuudestaan luovuttaa hevosia armeijan käyttöön. Päätettiin myös jatkaa suuria infrastruktuuritöitä, mm. Jyväskylän sekä Iisalmen–Ylivieskan radoilla.

Hallinnon kannalta välttämättömät keskusvirastot perustettiin Vaasaan: Lääninkonttorista tuli valtionkonttori, Postikonttorista postihallitus ja Tullikamarista tullihallitus. Perustettiin myös väliaikaiset elintarvike-, metsä- ja merenkulkuhallitus.

Senaatti yritti myös löytää rahaa sodan käymiseen. Hankittiin valtion takaamia yksityisiä luottoja Ruotsin ja Norjan pankeista ja laskettiin liikkeelle ”vapauden laina” (200 milj. mk). Markka julistettiin ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi 9.3.

Ratkaisut katastrofaaliseen elintarviketilanteeseen

Lähtökohtatilanne oli huono: armeija marssi vatsallaan ja siviiliväestöä uhkasi nälänhätä. Tuonti oli tukossa ja omat varastot niukkoja. Tarvittiin tiukkoja säännöstelytoimenpiteitä. Senaatti antoi 18.2. asetuksen vilja-annosten pienentämisestä: omavaraistalouksissa viljatuotteita sai käyttää 7 kg/henkilö/kk, erittäin raskaassa työssä määrä oli 8 kg ja henkisessä työssä 5 kg. Korttitalouksissa oli lupa ostaa 150 g jauhoja vastaava määrä leipää päivässä per henkilö. Raskaassa työssä oleville myönnettiin lisäksi 75 g:n leipäkortti. 28.3. annetulla asetuksella velvoitettiin viljelijät luovuttamaan puolet siemenrukiista ja osa nautojen ja sikojen ruokintaan varatusta kaurasta.

Asetuksen muutoksella 5.4. oikeutettiin viljelijät jättämään siemenviljaksi vehnää, ohraa ja kauroja 200 kg/ha sekä tattaria 75 kg/ha. Asetuksella 16.4. pienennettiin omavaraistalouden vilja-annoksia siten, että ne olivat 5, 6, ja 3 kg korttiannosten pienentyessä 75 tai 50 grammaan. Muita toimenpiteitä olivat vientikielto elintarvikkeille, alkoholin takavarikointi ja viinan valmistuskielto, lupa leipäpetäjien kaatamiseen vastoin vahvistettua metsänhoitosuunnitelmaa sekä korvikeruokakokeilut (pettutehdas ja selluloosan käyttö jauhojen jatkeena).

Tilanteen vakavuutta kuvaa joistakin ”ylämaan” kunnista tullut virallinen tieto, että siellä oli pakko energian kulutuksen minimoimiseksi pysyä sängyssä, jotta henki säilyisi. Tilanteesta selvittiin kuitenkin ilman 1860-luvun katovuosien kaltaista nälänhätää.

Hallinnon haasteita

Vaasan senaatti oli niukasti resursoitu ja joutui aloittamaan toimintansa melkein tyhjästä ilman rahaa ja ennakkosuunnitelmaa. Helsingin ja Vaasan välinen suora viestiyhteyskin saatiin vasta 22.4.

Sodan alkuvaiheessa laillisella hallinnolla oli peräti neljä päättäjätahoa. Ensinnäkin Vaasan senaatti, joka oli ainoa laillinen hallitus. Sen vastuulla oli myös ulkopolitiikka. Toiseksi Helsingin ”maan alle menneet” senaattorit, jotka oli ohjeistettu siten, että he voisivat hoitaa vain juoksevia asioita. Kolmanneksi pääministeri Svinhufvud, joka lähetti ”maan alla ollessaan” ulkomaille viestejä hallituksen nimissä ja esiintyi pakoon päästyään Berliinissä ja Tukholmassa hallituksen päämiehenä. Neljäs päättäjätaho oli ylipäällikkö Mannerheim, joka Vaasan suppean senaatin aikana sai johtaa sotaa hyvin itsenäisesti.

Hallinnon tilanne selkeytyi, kun Svinhufvud ja Jalmar Castrén onnistuivat pakenemaan Helsingistä jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä Berliinin ja Tukholman ja Haaparannan kautta Vaasaan 24.3. Matkansa aikana Svinhufvud yritti hoitaa Suomen asioita, saada apua ja selvittää mm. Tukholmassa ruotsalaisten toimia Ahvenanmaalla.

Ulkopolitiikka suhteessa Saksaan aiheutti ongelmia

Saksa oli ilmeisesti jo vuoden 1917 puolella päättänyt tehdä intervention Suomeen. Kenraali Ludendorff kehotti 14.2.1918 Suomea pyytämään apua Saksalta. Vaasan senaatin puheenjohtaja Renvall pyysi 7.2. Berliinissä olevaa Suomen edustajaa tiedustelemaan Saksalta aseapua. Edvard Hjelt ”tulkitsi” sen tarkoittavan interventiopyyntöä ja toimi sen mukaan. Hjelt teki myös taloudellisia sopimuksia Saksan kanssa, joille ei ollut Vaasan senaatin toimeksiantoa tai ”siunausta”. Niitä Vaasan senaatti ei myöhemmin hyväksynyt.

Sodan jälkiselvittelyt

Vapaussodan jälkeen oli monia ratkaistavia kysymyksiä: Miten suhtaudutaan maassa oleviin saksalaisiin joukkoihin? Mitä tehdään isänmaan pettureille? Miten palataan sodasta normaaliin elämään?

Sodan repimän kansan syvää kahtiajakoa yritettiin lieventää heti sodan päätyttyä. Vaasan senaatti laati 29.4.1918 ohjelman (12 kohtaa) sodan jälkeisistä toimenpiteistä ja hallinnosta. Senaattori Kallio piti kuuluisan sovintopuheen Nivalan kirkossa 5.5.1918. Punavankeja armahdettiin ja tuomioita lievennettiin. Uuden kunnallislain mukaiset kunnallisvaalit pidettiin jo vuoden 1918 lopulla (osassa kuntia vuoden 1919 alussa).

Torpparikysymyksen ratkaisu

Uudistuksen tavoitteena oli luoda kannattavia pientiloja, joten lunastus ei saanut aiheuttaa niille liian suurta velkarasitusta, mutta kantatilojen oli saatava riittävä korvaus menetettävästä omaisuudesta. Vapaussodan aikana maanvuokrakomitean jäsenet jatkoivat Helsingissä Kyösti Haatajan johdolla torpparien vapautuslain valmistelua. Tynkäeduskunta jatkoi asian käsittelyä senaatin palattua Helsinkiin. Eduskunnan maatalousvaliokunta teki lakiehdotukseen Haatajan työryhmän esittämät täydennykset. Se lisäsi lakiin myös pykälän, joka rajoitti kapinaan osallistuneiden torpparien oikeutta lunastaa torppansa. Valiokunnan yksimielinen esitys herätti eduskunnassa kiivaan keskustelun. E.Y. Pehkonen vastusti lakiin tehtyä muutosta, jonka mukaan 10 vuodeksi kansalaisluottamuksensa menettäneet eivät saisi lunastaa torppia itselleen.

Eduskunta hyväksyi lunastuslain (= torpparien vapautuslaki) 17.6.1918 äänin 104/2. Valtionhoitaja Svinhufvud vahvisti lain 15.10. ja sitä koskeva asetus astui voimaan 1.5.1919.

E.Y. Pehkosen toiminta vapaussodan jälkeen

Itsenäisyyssenaatin jälkeen Pehkonen oli 28.5.1918 alkaen pari kuukautta J.K. Paasikiven johtamassa senaatissa, mutta erosi siitä elokuussa 1918, koska hän ei tasavallan kannattajana voinut hyväksyä Paasikiven senaatin pyrkimystä saada Suomeen saksalainen kuningas. Pehkosen valmistelema torpparien vapautuslaki hyväksyttiin sodan jälkeisessä tilanteessa hieman vesitetyssä muodossa.

Pehkonen nimitettiin 16.8.1918 Alfred Kordelinin kuoleman jälkeen valtion omistukseen siirtyneen Jokioisten kartanon hoitokunnan toimitusjohtajaksi. Kartanoista muodostettiin noin 900 uutta maatilaa, yhteispinta-alaltaan noin 23 000 ha, sekä pienempi määrä asuntotiloja. Hän toimi Rafael Erichin hallituksen maatalousministerinä 1920–1921 ja 19.10.1925 hänet nimitettiin Oulun läänin maaherraksi. Lääniin kuului silloin myös Lappi. Hänen keskeisiä kiinnostuksen kohteitaan olivat läänin elinkeinoelämän ja terveydenhuollon kehittäminen sekä sodan jälkeen alueen jälleenrakennus. Pehkonen toimi maaherrana maltillisesti ja rauhoitteli mm. Nivalan pulakapinan jälkilöylyjä kesällä 1932. Hän ajoi lääninsä jakamista kahteen osaan. Päätös asiasta tehtiin 10.6.1936 ja se astui voimaan vuonna 1938, jolloin myös Petsamo liitettiin Lapin lääniin.

Suuren henkilökohtaisen menetyksen hän koki talvisodan aikana, kun hänen ainoa lapsensa Ossi kaatui komppanian päällikkönä Kannaksella. Hän uppoutui töihinsä entistä enemmän unohtaakseen poikansa sankarikuoleman. Töiden rasitukset ja sodan jälkeisessä ilmapiirissä vallinnut vasemmiston poliittinen painostus mursivat hänen terveytensä. Pehkonen anoi heikentyneeseen terveyteensä vedoten eroa maaherran virasta, joka myönnettiin 17.12.1948. Samalla päivämäärällä hänelle myönnettiin valtioneuvoksen arvo, joka on myönnetty vain seitsemälle muulle henkilölle Suomessa.

Aarne Pehkonen

maatalousteknologian professori emeritus

Kirjoitus on julkaistu lehdessä 2/2023.