Historia ei siirry, jos ei ole kertojia (2/2025)

Elämme aikaa, jolloin on epävarmaa, mitä kansakunnat ja kansalaiset tietävät ja ymmärtävät historiastaan. Samaan aikaan meillä Suomessa historian opetuksen resurssit ovat riittämättömät. Usein opetuksen syvempi sisältö on täysin riippuvainen opettajien omasta aktiivisuudesta ja harrastuneisuudesta. Some-maailma syöttää meille tarkistamatonta tietoa, jota vielä täysin tietämättömästi tai tahallisesti vääristellään. Samaan aikaan tehdään maailmanpoliittisia vertauksia aikaan ennen toista maailmansotaa tai vuosien 1917–1918 valtiolliseen uudelleen muodostumiseen Euroopassa ja Suomessa. Ei ole ihme, jos nuoret ovat epätietoisia, mikä on totta ja mikä ei.

Meille, jotka pidämme yllä isänmaallista perinnettä sotiemme historiassa ja samalla kasvatamme maanpuolustustahtoa, on paljon mahdollisuuksia, mutta myös haasteita. Erityisesti tämä koskee vapaussotaperinteen vaalimista. Väärää ja vääristeltyä tietoa, ymmärtämättömyyttä on paljon. Miten oikeaa tietoa kerrotaan?

Oikein kerrottua aineistoa on paljon olemassa. Se ei vaan yllä otsikoihin. Sinne yltävät herkemmin: ”Lahtari sitä, Lapuan liike tätä”. Emme näe otsikoita: ”Punakaartit surmasivat verisesti, tai kommunistit valmistelivat uutta aseellista vallankumousta vieraan vallan avulla.”

Vanha ohje on, että historia ei siirry, jos ei ole kertojia. Meidän tehtävämme on kertoa. Yksi tapa kertomiselle ovat muistomerkit. Pitäkäämme huolta vapaussodan muistomerkeistä ja vuosittaisista kunnia- ja muistokäynneistä niillä yhdessä kaikkien itsenäisyytemme ajan sotien perinnetyötä tekevien kanssa.

Yksi tämänhetkinen perinteen kertomisen ja siirtämisen toimenpide on Vapaussodan Perinneliiton vetämä ja valtion rahoittama muistomerkkihanke, jossa selvitetään epäselvyydet maa-alue- ja muistomerkkiomistuksissa. Epätietoisuus on jatkunut jo yli 80 vuotta. Siitä riittää jo paljon kertomista täydennettynä paikallisin tositarinoin.