Vapaussoturi > Nettilehti > Artikkeleita > Tervasuteja ja boikotteja

Tervasuteja ja boikotteja

AKS:n kielipolitiikkaa Turussa 1920-luvulla

 

Suomen kielen pääsy oikeuksiinsa kansan suuren enemmistön kielenä ei tunnetusti ole ollut maassamme helppoa. Ruotsin kielellä oli vuosisatojen pituisesta Ruotsin-vallan ajasta johtuen pitkään hallitseva asema, ja 1800-luvulla venäjän kieltä oltiin pakottamassa suomalaisten kieleksi. Suomen kielen puolestapuhujat, ns. fennomaanit olivat kuitenkin 1800-luvulla aloittaneet tuloksellisen toiminnan suomen kielen oikeuksien puolesta. Syntyi kukoistava suomenkielinen kirjallisuus, ja suomesta tuli maan virkakieli, joskin kesti pitkään ennen kuin enemmistön kieli sai sille kuuluvat oikeudet.

 

4. tervaus

Ruotsinkielinen lehdistö pilkkasi

AKS-ylioppilaitten tervausharrastuksia.

 

Huomiota ja vastalauseita

 

Tarvittiin voimakkaita persoonallisuuksia kielipoliittisten tavoitteitten toteuttamiseksi, mutta samalla katsottiin tarvittavan myös joukkovoimaa herättämään päättäjät ymmärtämään, että kansakunnan oman kielen asema olisi vahvistettava.

 

Akateemisesta Karjala-Seurasta (AKS) tuli 1920-luvulla itsenäisen Suomen merkittävimpiä kielipoliittisia herättäjiä. Vaikka seura oli perustettu ajamaan Karjalan asiaa, se otti lähes alusta lähtien asiakseen ajaa suomen kielen aseman ehdotonta vakiinnuttamista maan pääkielenä. Tässä toiminnassa seuran jäsenet turvautuivat alkuaikoina myös oman käden oikeuteen, mikä tietenkin oli omiaan herättämään huomiota ja aikaansaamaan vastalauseita.

 

AKS:n pääpaikka oli luonnollisesti Helsingissä, mutta sillä oli alaosastoja mm. Viipurissa ja Turussa. Näistä varsinkin Turun osasto oli kielipoliittisesti radikaalilla linjalla. Tähän oli selvät syynsä. Kaupungissa oli kaksi yliopistoa, suomenkielinen Turun yliopisto ja ruotsinkielinen Åbo akademi. Niiden opiskelijoiden – ja opettajienkin – välillä oli jatkuvaa kielipoliittista jännitystä. Lisäksi kaupungin kielisuhteet olivat sellaiset, että suomenkielisiä oli noin 80 prosenttia ja ruotsinkielisiä 20 prosenttia. Toisin sanoen suomenkieliset olivat paljon suurempi enemmistö kuin esimerkiksi Helsingissä, jossa kieliryhmien suhteet maailmansotien välisenä aikana olivat noin 65 prosenttia suomenkielisiä ja 35 prosenttia ruotsinkielisiä.

 

Turussa ruotsin kielen perinteinen valta-asema oli kuitenkin jokseenkin yhtä vahva kuin Helsingissäkin. Kaikissa liikkeissä ei tahtonut saada palvelua suomeksi, kadunnimet oli osittain kirjoitettu ruotsi ylimpänä, samoin virastojen nimikilvet saattoivat olla joko kokonaan ruotsiksi tai ruotsi ensimmäisenä kielenä.

 

Tervasutimiehiä

 

Pieni Turun AKS-osasto kävi armottomaan taisteluun tällaisia epäkohtina pitämiään asioita vastaan. Yleisimpänä aseena osastolla oli tervasuti, jolla tervattiin nimikylttejä, raitiovaunupysäkkien kylttejä ja katukylttejä, jotka eivät suomenkielisten opiskelijoitten mielestä olleet asianmukaisia. AKS-läiset pyrkivät järjestämään boikotteja sellaisia kauppaliikkeitä vastaan, jossa ei haluttu puhua suomea, ja he ajoivat asiaansa myös lehtikirjoituksin ja järjestämissään tilaisuuksissa pidetyin suomenmielisin puhein.

 

Ruotsalaisuuden ohella tietenkin myös venäläisyyden vastustaminen oli AKS:n ohjelmassa. Turussa venäläisyyden ilmentymät olivat kuitenkin melko vähäiset. Entinen tsaarinaikainen kuvernööri Ilmari Wuorinen (1875‒1961), joka toimi kaupungissa asianajajana, joutui tervasutimiesten kohteeksi. Hänen kyltissään luki ”ent. kuvernööri”. AKS lisäsi perään ”ent. ryssän kätyri”. Osansa AKS:n venäläisvastaisuudesta sai myös armeijasta venäläismielisenä erotettu ja suojeluskunnan aluepäälliköksi siirtynyt everstiluutnantti Boris Dementjev, jota luonnehdittiin yksioikoisesti ”ryssäksi”. Ei auttanut, vaikka aluepäällikkö suomensi nimensä Linnanlehdoksi.

 

Yleensä AKS:n tempaukset auttoivat, vaikka nuorten miesten oman käden oikeutta luonnollisesti paheksuttiin. Kun tervatun kyltin tilalle jouduttiin hankkimaan uusi, olivat kielisuhteet siinä jo kieliasetuksen mukaiset. Ruotsinkieliset yrittäjätkään eivät voineet ajan mittaan väheksyä suomenkielisten ostovoimaa. Rahvaan kieltä oli alennuttava puhumaan. Suojeluskunnan aluepäällikköä AKS-läiset eivät sentään saaneet vaihdettua.

 

Lehtikampanja

 

Vuonna 1927 Turun taidemuseon edustalle pystytettiin taidemaalari ja professori Viktor Westerholmin (1860‒1919) patsas, jonka oli veistänyt toinen turkulainen taiteilija Wäinö Aaltonen. Turkulaissyntyinen Westerholm oli toiminut Turun taidemuseon johtajana, ja hän oli epäilemättä ruotsinkielinen.

 

Jo ennen patsaan virallista paljastusta havaittiin, että AKS-läisten kannalta julkisella paikalla olevassa, kaupungin taidekokoelmiin kuuluvassa patsaassa oli teksti kielipoliittisesti väärin: se oli vain ruotsiksi. Niinpä AKS:n osastossa valmistauduttiin tervasudin voimin korjaamaan vääryys.

 

Ennen kuin sutiin turvauduttiin, aloitettiin kuitenkin lehtikampanja Westerholmin patsaan tekstin muuttamiseksi. Se tehosi Turun kaupungin päättäjiin, ja AKS-läiset saattoivat eräänä päivänä käydä valokuvaamassa, kun kaupungin työmiehet hakkasivat patsaan alkuperäisen tekstin pois. Patsaaseen jäi vain taiteilijan nimi.

 

* * *

 

Kielitaistelu laantui vähitellen 1930-luvulla, kun kielisuhde kääntyi yhä selvemmin suomenkielisten hyväksi. Lopullisesti sotavuodet lopettivat aktiivin kamppailun suomen- ja ruotsinkielen välillä. Akateeminen Karjala-Seura ei kaatunut kielipolitiikan väljähtymiseen, vaan sen kaatoi vuoden 1944 välirauhansopimuksen jälkeen annettu mahtikäsky. Vanhasta ruotsin kielen ylivallasta jäi muistuttamaan entisaikojen mahtisuvuilta periytyvä taloudellinen valta. Nykyisin ruotsi joutuu Turun kaltaisessa käytännössä yksikielisessä kaupungissa kamppailemaan kakkoskielen asemasta sellaisten kielten kuin arabian, somalin ja venäjän kanssa.

 

Mikko Uola

 

Kirjoitus on julkaistu Vapaussoturi-lehdessä 1/2016.