Vapaussoturi > Nettilehti > Artikkeleita > Schmardenin henki – milloin itsenäisen Suomen puolustusvoimat perustettiin

Schmardenin henki – milloin itsenäisen Suomen puolustusvoimat perustettiin

1. JP_27

 

25. heinäkuuta, tuli kuluneeksi 100 vuotta Schmardenin taistelusta, minkä johdosta jääkärimuistomerkki pystytettiin Latviaan Smãrden kylään. Tässä kirjoituksessa keskityn sadan vuoden takaisiin tapahtumiin ja pohdin erityisesti sitä, milloin ja miten itsenäisen Suomen puolustusvoimat perustettiin.

 

Mikä oli Schmardenin taistelu?

 

Hyökkäys, johon suomalaisjääkärit osallistuivat, tapahtui ensimmäisen maailmansodan aikana Saksan itärintamalla, Latvian Schmardenin (Smarde) kaistalla 25. heinäkuuta 1916. Luutnantti Bassen johtama suomalainen pioneerikomppania, 187 suomalaista ja viisi saksalaista, alistettiin saksalaiselle Reservijääkäripataljoona 1:lle. Saksalaisen käytännön mukaan taistelutehtävä edellytti erikoiskoulutuksen saaneiden pioneerien jakamista siten, että 2–3 pioneeria sijoitettiin jokaiseen jääkäriryhmään.

 

Tehtävänä oli väkivaltainen tiedusteluhyökkäys (Gewaltsame Erkundung). Merkittäväksi taistelun tekee erityisesti se, että jääkäripataljoonan osa osallistui puhtaaseen hyökkäystaisteluun, vieläpä tuon ajan taistelukentän moderniin iskuosastohyökkäykseen (Stosstruppentaktik).

 

Hyökkäys alkoi tasan keskiyöllä. Ensimmäinen aalto, jossa eteni noin puolet jääkäripioneereista, pääsi huomaamatta omien esteiden läpi ja aina 300 metrin päähän vihollisesta, joka avasi tulen. Ensimmäinen aalto pääsi pureutumaan vihollisen miehitykseen ja alkoi käsikähmä. Gruppenführer Jaatinen sai piston käsivarteensa, mutta onnistui surmaamaan vastustajansa pistoolillaan. Gruppenführer Sarlin otti kaksi vankia. Tilanne kallistui pian saksalaisten ja jääkäripioneerien eduksi ja toinen aalto, joka seurasi tiiviisti ensimmäistä, pääsi hävittämään vihollisasemia.

 

Noin tunnissa tehtävä oli selvä. Kaatuneet ja haavoittuneet mukanaan, vahvan tulikaton suojaamana hyökkääjät palasivat pääaseman suojaan. Kuusitoista vankia tuotiin mukana; saksalaisen lähteen mukaan vankien kokonaismäärä oli 18.

 

Hyökkäys onnistui voittopuolisesti suunnitelman mukaan ja tehtävä saatiin täytettyä. Osa joukoista eteni kuitenkin nopeasti ja liian lähelle venäläisten asemia, jolloin ne saivat vastaansa vihollistulen lisäksi myös oman tykistön ja kranaatinheittimistön tulta. ”Kehrt marsch” -komentojen mukaisesti joukot vetäytyivät hyvässä järjestyksessä omiin asemiin haavoittuneet ja vangit mukanaan. Aamun sarastaessa sanitäärit kokosivat haavoittuneita ja kaatuneita, joiden joukosta löytyi myös yksi jääkäri, rääkkyläläinen merimies Paavo Heikki Kinnunen.

 

Lisäksi todettiin, että jääkäri Matti Jaakko Fält puuttui joukosta. Suomalaisia jääkäreitä haavoittui Fältin lisäksi yhdeksän.

 

Saksalaisten tappiot olivat 12 kaatunutta ja 41 haavoittunutta, siis varsin huomattavasti suomalaistappioita raskaammat. Kokonaistappiot kertovat myös yöllisen taistelun rajuudesta. Menestyksekäs hyökkäys mainittiin saksalaisen 8. Armeijan päiväkäskyssä.

 

”Schmardenin päivää” 25. heinäkuuta on vietetty suomalaisten pioneerien perinnepäivänä. Tuolloin kunnioitetaan taisteluun osallistuneita jääkäripioneereja, jotka muodostivat itsenäisen Suomen pioneeriaselajin ytimen.

 

Schmardenin veteraaneista ylennettiin itsenäisen Suomen puolustusvoimissa kenraalin arvoon kaikkiaan kahdeksan jääkäriä. Pioneeriaselajin alkutaipaleen johtajia ja kehittäjiä olivat kenraaliluutnantit Unio Sarlin ja Edvard Hanell sekä kenraalimajurit Otto Bonsdorff ja Väinö Vainio, joka oli myös ensimmäinen Kymen pioneeripataljoonan edeltäjäjoukon komentaja. Aselajin ulkopuolella uraansa luoneita kenraaleja olivat Pietari Aleksanteri Autti, Aarne Blick, Hannu Hannuksela ja Antti Kääriäinen.

 

Saksassa koulutuksensa saaneet jääkärit muodostivat itsenäisen Suomen puolustusvoimien kovan ytimen, sen selkärangan. Tästä syystä jääkäriperinteiden vaalimisella on niin tärkeä osa puolustusvoimissa.

 

Perinteiden vaalimisella on laajempi merkitys. Totutut tavat, ikäluokasta ja sukupolvesta toiseen vain hieman vaihtelevin muodoin toistuvat yhteiset menot antavat yhteiskunnalle identiteettiä, jatkuvuutta ja voimaa. Esimerkkinä voi mainita taannoisen, onneksi muuttajien perääntymiseen päättyneen, keskustelun Suvivirren laulamisesta koulujen päättäjäispäivänä.

 

Lain ja oikeuden puolesta

 

Suomen tilanne sata vuotta sitten, vuonna 1916, oli hyvin vaikea. Suomi oli venäläinen sotilasleiri, maassa oli enimmillään 125000 venäläistä sotilasta. Suomen omat sotajoukot ja niiden koulutus oli lakkautettu 1900-luvun alussa.

 

Suomen oman sotaväen alasajo oli tärkeimpiä askeleita Suomen erillisaseman hävittämisen tiellä. Vuonna 1899 alkanut sortokausi alkoi venäläistää Suomen omia sotavoimia. Yksi vahvimpia venäläistämisen vastustajia (Suomen lain ja oikeuden puolustajia, oikeustaistelijoita) oli varatuomari P.E. Svinhufvud. Hän oli mukana, kun Suomen säätyvaltiopäivät yrittivät lopettaa laittomina pitämänsä asevelvollisuuskutsunnat.

 

Svinhufvud sanoi: ”Siinä taistelussa, jota Suomen kansa viimeisinä vuosina on käynyt lakinsa ja oikeutensa puolesta on pääasiana asevelvollisuusasia.” Svinhufvud oli sitä mieltä, ”etteivät kansalaiset ainoastaan ole oikeutetut, vaan että he myöskin ovat velvolliset kieltäytymään alistumasta noudattamaan käskyjä, jotka eivät maassa ole laillisesti päteviä”. Protestit johtivat tulokseen ja laittomista asevelvollisuuskutsunnoista luovuttiin.

 

Mutta Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Nikolai II kuitenkin lakkautti Suomen oman sotaväen maaliskuussa 1905. Suomi korvasi asevelvollisuuden rahalla, niin sanotuilla sotilasmiljoonilla. Tätäkään päätöstä Svinhufvud ei voinut hyväksyä. ”Se ei vie asiaa eteenpäin; se ei ole oikeutettu, eikä tarpeellinen, vaan minun ymmärtääkseni se on kansallemme vahingoksi.”

 

Viimeisenä joukko-osastona lakkautettiin Suomen kaarti vuonna 1905. Sen jälkeen Suomella ei ollut omaa sotaväkeä.

 

Puolustusvoimia ei perustettu 4.6.

 

Suomella ja suomalaisilla on pitkät vuosisataiset sotilasperinteet, mutta tänään, valtiollisen itsenäistymisen 100-vuotisjuhlavuoden kynnyksellä, on syytä kysyä, mitä päivää voidaan pitää itsenäisen Suomen puolustusvoimien perustamispäivänä.

 

Kysymys saattaa tuntua helpolta, mutta mitä syvemmin asiaan perehtyy, sitä moniselitteisempi se on. Esitän seuraavassa oman, sanotaan tämänhetkisen, tulkintani perustamisesta. Yksi asia on kuitenkin varma: itsenäisen Suomen puolustusvoimia ei ole perustettu 4. kesäkuuta, jolloin vietetään puolustusvoimien lippujuhlapäivää.

 

Perustamispäivää on helpointa lähteä haarukoimaan ajassa taaksepäin. On myös selvää, että Helsingissä 16.5.1918 pidetyssä voitonparaatissa marssi itsenäisen Suomen puolustusvoimat. Armeija oli vienyt vapaussodan voitokkaaseen päätökseen, toteuttanut tehtävänsä eli karkottanut venäläisen sotaväen maasta. Mutta se oli joutunut myös kukistamaan sosialistisen aseellisen vallankaappauksen sisällissodassa, ja sen tekemällä se oli palauttanut järjestyksen, turvannut kansanvallan jatkumisen sekä taannut maailman kansanvaltaisimman eduskunnan ja sen luottamukseen nojaavan hallituksen toiminnan.

 

Mutta entä alkupää? Millaisia päivämääriä voidaan nostaa esiin, kun tarkastellaan puolustusvoimien uudelleen perustamista?

 

Erilaiset katsantokannat

 

Suomella ei siis ollut omaa sotaväkeä vuoden 1905 jälkeen. Venäjä oli julistettu sotatilaan 30. heinäkuuta 1914, ja kuten edellä on todettu, Suomesta tuli venäläinen sotaleiri. Venäläiset sotilaat valmistautuivat Saksan maihinnousun estämiseen mutta myös Suomen itsenäisyyspyrkimysten tukahduttamiseen.

 

Suomalaiset jakautuivat kahteen leiriin suhtautumisessaan sotaan ja sen Suomelle avaamiin mahdollisuuksiin. Lojalismin eli keisariuskollisuuden kannattajat uskoivat rauhanomaisten keinojen johtavan Suomen aseman parantumiseen joko rauhanteossa tai sen jälkeen. Jyrkempi katsantokanta korosti oman aktiivisen, jopa sotilaallisen toiminnan merkitystä.

 

Lojalisteihin kuuluivat Suomessa ollut joukko Venäjän armeijan reserviin kuuluneita upseereja, jotka kutsuttiin keisarin palvelukseen. Venäjällä jo pitempään palvelleet suomalaiset upseerit olivat siinä määrin vieraantuneet Suomen aktiivipolitiikasta, että omakohtainen separatistinen ajattelu näyttää olleen heille tässä vaiheessa vierasta.

 

Lojalisteja olivat myös ne noin 700 vapaaehtoista, jotka suursodan alussa elo-syyskuussa 1914 liittyivät Venäjän armeijaan.

 

Mutta pian tulivat julki uudet, entistä pidemmälle menevät suunnitelmat Suomen venäläistämiseksi. Suomesta aiottiin tehdä venäläinen maakunta. Näkyvin sortotoimi oli, kun eduskunnan ensimmäinen monivuotinen puhemies, sortokauden tunnetuin oikeustaistelija, Lappeen tuomiokunnan tuomari ja eduskuntaan valittu kansanedustaja P.E. Svinhufvud pidätettiin kesken hänen johtamiensa Luumäen käräjien ja karkotettiin Siperiaan.

 

Katseet kääntyivät Venäjän viholliseen Saksaan 1914. Yhä useammat uskoivat, että vain Saksan voitto Venäjästä pelastaisi Suomen venäläistämiseltä. Helmikuussa 1915 alkoi Lockstedtissa Saksassa pienimuotoinen ja määräaikainen suomalaisten vapaaehtoisten sotilaskoulutus. Se tähtäsi Saksan mahdollista Suomeen tekemää maihinnousua tukevan joukon valmentamiseen. Siksi pioneeritaidoilla oli jääkäreiden koulutuksen alkuvaiheessa suuri osuus.

 

Eri vaiheiden jälkeen lähes 2000 suomalaista vapaaehtoista sai maavoimien eri aselajeissa sotilaskoulutuksen Saksassa ja heistä muodostettiin Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27. Koulutukseen kuului palvelu rintamalla. Schmardenin taistelu on yksi merkittävimmistä sotakokemuksista.

 

Yllättävä käänne

 

Kotimaassa ratsumestarit Harald Åkerman ja Hannes Ignatius organisoivat helmikuussa 1915 Sotilaskomitean eli Militärkommittén. Sen toiminta rajoittui kuitenkin Saksan ja Ruotsin hyväksi tehtyyn tiedustelutyöhön ja tietojen vaihtoon. Komitea oli lähinnä keskustelukerho, ei mikään sotilaallinen esikunta.

 

Sata vuotta sitten, vuonna 1916, jääkärit olivat kaukana kotimaastaan vailla tietoa paluusta. Näkyvin oikeustaistelija Pekka Svinhufvud oli karkotettuna Siperiassa. Kaikki ns. järkisyyt kertoivat, että Suomen taru oli lopussa. Kenelläkään ei voinut olla muuta jäljellä kuin toivo.

 

Venäjän toiveet nopeista voitoista ja kunniakkaasta sodasta romahtivat nopeasti. Vuonna 1916 Venäjän tilanne oli jo hyvin vaikea. Keisarillinen Saksa oli edennyt syvälle itään ja tyytymättömyys Venäjän johtoon, ja sen yksinvaltiaaseen keisari Nikolai II:een oli kasvussa.

 

Sitten tapahtui yllättävä käänne. Venäjän kasvavat tappiot maailmansodassa syvensivät tyytymättömyyttä, jonka seurauksena keisari Nikolai II luopui vallasta maaliskuussa 1917. Venäjää ryhtyi hallitsemaan väliaikainen hallitus. Suomen autonomian rajoitukset peruttiin, eduskunta kutsuttiin koolle, valtioelämä elpyi, edellisenä vuonna valittu eduskunta kokoontui ja maahan muodostettiin sosialidemokraatti Oskari Tokoin johtama parlamentaarinen monipuoluehallitus.

 

Mutta Suomen hallituksella ei kuitenkaan ollut tukenaan minkäänlaista aseellista voimaa, ei armeijaa eikä kunnollista poliisia.

 

Venäläiset ja jotkut suomalaisetkin ehdottivat lakkautetun Suomen armeijan uudelleen perustamista ja/tai vapaaehtoisten lähettämistä Venäjän sotaponnistuksia tukemaan. Ehdotukset hylättiin. Sen sijaan Sotilaskomitean edustajat matkustivat Tukholmaan ja olivat siellä yhteydessä Saksan sotilasedustajiin. Suomalaiset toivoivat Saksan laajamittaista hyökkäystä idässä ja samanaikaista maihinnousua Suomeen.

 

Mutta jäi edelleen avoimeksi, mikä olisi se sotavoima, joka Suomessa tukisi tällaista sotaliikettä. Alettiin puhua kansallisen armeijan perustamisesta. Suomalaiset sotilaat lupailivat Tukholmassa Saksan sotilasedustajille 15.5.1917, että maihinnousua tukemaan kyettäisiin organisoimaan jopa 75000 taistelukelpoisen miehen suomalainen armeija ja jopa 200000 miehen kouluttamisesta – salaa venäläisiltä.

 

Rohkeita suunnitelmia

 

Toukokuun 16. päivänä 1917 Tukholmassa pidettiin suomalaisaktivistien laaja yhteinen kokous. Hannes Ignatiuksen elämäkerran kirjoittanut eversti Matti Lappalainen pitää sitä ”Suomen sotaväen ja suojeluskuntien perustamisasiakirjana”. Siellä hyväksyttiin ratsumestari Hannes Ignatiuksen laatima suunnitelma ”järjestää kantaväkeä”.

 

Voidaan aiheellisesti kysyä, oliko Mannerheimin harmaaksi eminenssiksi siirtynyt Hannes Ignatius sen ajoituksen takana, että vapaussodan voitonparaati vuotta myöhemmin pidettiin täsmälleen hänen laatimansa armeijan perustamissuunnitelman hyväksymisen ensimmäisenä vuosipäivänä, 16. toukokuuta 1918.

 

Mutta Sotilaskomitean ja aktivistien Tukholman päätöksillä ei ollut valtiollista valtuutusta. Seurasi varsin sekava vaihe, jolloin suomalainen eversti Nikolai Mexmontan laati yhdessä ruotsalaisten upseerien kanssa suunnitelmia Saksan maihinnousun tukemiseksi. Mexmontan lähetti 27.7.1917 Tukholmasta kirjeen ”Tovereilleni entisen Suomen sotaväen keskuudessa”. Mexmontan julisti Suomen kohtalon hetken lyöneen ja ilmoitti asettuvansa nyt perustettavan suomalaisen sotavoiman johtoon. Hän nimitti johdon ja ryhtyi antamaan sotilaskäskyjä maan jakamisesta väenottoalueisiin ja ohjeita venäläisten aseistariisumiseksi. Hän ilmoitti kaiken tähtäävän Saksan 8. syyskuuta tekemän maihinnousun tukemiseen.

 

Samaan aikaan ja Mexmontanista riippumatta Berliinissä valmisteltiin ”Liettuan komennuskunnan” nimellä tunnettua operaatiota, jossa Saksa olisi toimittanut elokuussa 1917 Suomeen Jääkäripataljoona 27:n ja aseita ja varusteita 100000 miehelle.

 

Nämä olivat kuitenkin uhkarohkeita ja vailla mitään käytännön toteuttamisen edellytyksiä olevia suunnitelmia. Niiltä putosi se vähäinenkin todellisuuspohja, kun kävi ilmi, ettei Saksa aikonut tehdä maihinnousua syyskuussa eikä muutenkaan lähiaikoina. Lähes farssimaisista väärinkäsityksistä ja epärealistisuudesta huolimatta ”Tukholman esikunnan” toiminnalla oli vaikutusta keskustelukerhomaisen toimintatavan muuttumiseen sotilaallisen organisaation ammattimaisemmaksi työskentelyksi.

 

Joukkoja järjestyksenpitoon

 

Venäjä, peläten Saksan maihinnousua Suomeen ja ehkä myös tietoisena kasvavasta itsenäisyysliikehdinnästä, siirsi keväällä ja kesällä 1917 Suomeen kaksi kasakkadivisioonaa, yhden tarkk’ampujapataljoonan ja yhden jalkaväkidivisioonan. Suomeen sijoitettujen jalkaväki- ja ratsuväkiosastojen sekä linnoitusten varuskuntien yhteinen miesvahvuus kohosi elokuussa 1917 huippuunsa eli 125000 mieheen.

 

Suomessa tärkein taustatekijä sotilaalliseksi järjestäytymiseksi oli venäläisen järjestysvallan romahdus ja kasvanut anarkia eri puolilla maata. Suomeen alettiin – itsenäisesti ja paikallisista tarpeista – perustaa suojeluskuntia ja työväen järjestyskaarteja toukokuusta 1917 alkaen.

 

Suurin osa (223) suojeluskunnista muodostui yhteiskuntarauhan ylläpitämiseksi, omaisuuden turvaamiseksi tai viranomaisten auttamiseksi järjestyksenpidossa. Vain pienellä osalla (46) oli alkuperäisenä perustamistarkoituksena toimia venäläisiä tai venäläisten muodostamaa uhkaa vastaan. Suojeluskunnat olivat siis paikallisia, hyvin eritasoisia ja vailla mitään yhtenäistä johtoa tai koulutusta. Todellisuudessa suojeluskunnissa oli elokuun lopussa ehkä vasta 2000 jäsentä.

 

Suomen laillinen hallitus, E.N. Setälän johtama tynkäsenaatti, oli muodostettu 8. syyskuuta 1917 Tokoin senaatin hajottua. Senaatti perusti 19.9.1917 ratsupoliisikoulun ja sijoitti sen Saksanniemen kartanoon, jota koskeva vuokrasopimus oli allekirjoitettu jo 3. syyskuuta. Joukkoa oli tarkoitus käyttää paitsi yhteiskuntarauhan ylläpitoon myös perustettavan vapautusarmeijan kantajoukkona.

 

Ratsumestari Harald Åkermanista tuli senaatin elintarvikeasiain senaattori 5.9.1917. Pian sen jälkeen senaatti perusti erityisen sotilasvaliokunnan laatimaan asevelvollisuuslakia. Se otti ensimmäisessä kokouksessaan 25.9.1917 nimekseen ”Komitean suojeluskuntien perustamiseksi” ja sen puheenjohtajaksi tuli Hannes Ignatius. Näin epävirallisen sotilaskomitean vahvimmat jäsenet tulivat osaksi valtiollista sotilaallista valmistelutoimintaa. Sotilaskomitean alaosaston luonteen saaneesta komiteasta on käytetty nimitystä ”sotaministeriön alkusolu”. Sotilaskomitea keskittyi suojeluskuntajärjestön kehittämiseen ja sodanajan elintarvikehuollon suunnittelemiseen. Sotilaskomitea nimitti – puolivirallisesti – 17 upseeria suojeluskuntapiirien päälliköiksi.

 

Voidaan siis sanoa, että Suomen valtiollinen sotilasosasto perustettiin tosiasiassa 19.9.1917 ja sotaministeriö 25.9.1917.

 

Suomen eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi 15. marraskuuta 1917 eli käytännössä Suomi katkaisi kaikki siteet entiseen emämaahan Venäjään. Toisin kuin heinäkuussa hyväksytty valtalaki, päätöksessä ei ollut mitään varauksia ulko- ja sotilaspolitiikan osalta. Suomi julistautui täysin suvereeniksi valtioksi.

 

Mutta Suomi oli sisäisesti syvästi jakautunut. Työväenliikkeen julistama suurlakko oli luonteeltaan poliittinen ja vallankumouksellinen. Punaisten suomalaisten ja venäläisten matruusien 350 miehen vahvuinen joukko hyökkäsi 17.11.1917 senaatin alaiseen Saksanniemen ratsupoliisikouluun. Taistelussa kaatui kaksi ratsumiestä, joita on pidetty ensimmäisinä valtiollisina sankarivainajina.

 

Eduskunta hyväksyi Svinhufvudin muodostaman uuden senaatin marraskuun lopussa. Senaatti antoi eduskunnalle itsenäisyysjulistuksen 4. joulukuuta, ja kaksi päivää myöhemmin 6. joulukuuta eduskunta sen hyväksyi. Kaksi vuotta myöhemmin tuota päivää ryhdyttiin viettämään Suomen itsenäisyyspäivänä.

 

Puolustusvoimien uudelleen perustamisen päivämääriä

 

Senaatin tärkein tehtävä oli luoda maalle vahva järjestysvalta ja omat puolustusvoimat.

 

Sotilaskomitea oli käytännössä, mutta ei muodollisesti, Suomen tosiasiallinen sotaministeriö. Senaatin puheenjohtaja eli pääministeri P.E. Svinhufvud nimitti Sotilaskomitean 7. tammikuuta 1918 virallisesti senaatin alaiseksi. Se sai sotaministeriön ja pääesikunnan luonteen, muuttamatta kuitenkaan keskustelukerhon omaista toimintatapaansa. Komitea valitsi Suomeen palanneen kenraali C.G. Mannerheimin puheenjohtajakseen, mikä ilmoitettiin senaatin puheenjohtajalle.

 

Eduskunta antoi 12.1.1918 senaatille valtuudet järjestyksen palauttamiseksi maahan. Päivää voidaan hyvin perustein pitää armeijan virallisena perustamispäivänä, sillä laillisten menettelytapojen näkökulmasta maan korkein päättävä elin oli eduskunta. Valtuudet tarkoittivat sekä toimivaa poliisivoimaa että sotilasvoimaa.

 

Eniten on keskusteltu päivämäärästä 16.1.1918. Silloin senaatin puheenjohtaja Svinhufvud antoi Sotilaskomitean puheenjohtaja Mannerheimille valtuudet järjestyksen palauttamiseksi. Mannerheim tulkitsi valtuudet laajasti, tulevan armeijan ylipäällikkyydeksi. Svinhufvud puolestaan sanoi, että ”oli vähän vaikeata määrätä häntä edeltäpäin Suomen sotajoukkojen ylipäälliköksi, kun ei kerran ollut sotajoukkoja eikä sotaa. Virallisesti hänen tuli toimia vain Pohjanmaan suojeluskuntien päällikkönä ja ylläpitää järjestystä siellä sekä varustaa siellä kaiken varalle sellainen sotajoukko, jolla voitaisiin puolustautua, jos punaiset ryhtyisivät kapinaan.”

 

Välittömästi Mannerheimilla oli käytettävissään hajanaisten suojeluskuntien lisäksi kaksi senaatin yhteistyönä perustamaa aseellista joukkoa: Lappajärvelle siirtynyt Saksanniemen ratsujoukko sekä K.E. Bergin Jalasjärvellä organisoima Suomen Tasavallan Vartiosto.

 

Näillä 7.1., 12.1. ja 16.1.1918 tehdyillä päätöksillä senaatti oli luonut pohjan oman armeijan muodostamiselle ja armeijan johdon käskysuhteille. Pidän tärkeimpänä eduskunnan päätöstä 12. tammikuuta 1918.

 

Sotilaskomitea siirsi toimintansa Vaasaan 17.1. ja muodosti siellä esikunnan 19.1. ja lähetti 21.1. ensimmäisen kiertokirjeen kaikille suojeluskuntien alue- ja piiripäälliköille.

 

Suojeluskunnista tehtiin 25.1. virallisesti senaatin alaisia joukkoja. Samana päivänä Mannerheim teki itsenäisen päätöksen Etelä-Pohjanmaan venäläisten varuskuntien aseistariisumisen aloittamisesta aamuyöllä 28.1.1918.

 

Lauantaina 26.1.1918 Svinhufvud soitti Mannerheimille ja määräsi ”Mannerheimin täysin valtuuksin ryhtymään kaikkiin tilanteen vaatimiin toimenpiteisiin”.

 

Senaatti teki 27.1.1918 virallisen kirjallisen päätöksen Mannerheimin nimeämisestä ”ylimmäksi päälliköksi järjestyksen ylläpitämistä varten Pohjois-Suomessa”.

 

Schmardenin henki

 

Olen edellä keskittynyt pohtimaan sadan vuoden takaisia tapahtumia ja ennen kaikkea tärkeää kysymystä siitä, milloin Suomen puolustusvoimat perustettiin uudelleen. En tässä ryhdy kuvailemaan vapaussodan ja kapinan kukistamisen vaiheita enkä kertaamaan pioneeriaselajin kunniakasta historiaa. Suurten imperiumien romahtaminen ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa ja sen jälkeen, pienten valtioiden itsenäistyminen, kansanvallan ja sosialististen vallankumousten välinen taistelu – hyvin tärkeitä aiheita, joihin tulemme lähivuosina paneutumaan tutkiessamme Suomen kansan itsenäistymisen ainutlaatuisia vaiheita.

 

Rohkenen sen sijaan asettaa tähän väliin myös muutaman henkilökohtaisen sanan. Koria on minulle tärkeä paikka siksi, että siellä oli vanhempieni Juuso ja Helena Häikiön ensimmäinen yhteinen koti. Juuso Häikiö oli täällä pioneerikoulun asentajalinjan johtajana ja koulunjohtajana 1944–1947. Talvisotaan juuri valmistunut pioneerivänrikki osallistui joukkueen- ja komppanianpäällikkönä.

 

Jatkosodan ajan Juuso Häikiö toimi Pioneeripataljoona 12 komentajana Karhumäessä. Äitini Helena os. Jauhiainen oli vuonna 1942 opiskelemassa Ruotsin Upsalassa ja halusi siirron olemassaolostaan kamppailevan isänmaan palvelukseen. Hänet määrättiin Matkalammen sotilaskotiin Karhumäen länsipuolelle. Heinäkuussa pataljoonankomentaja tuli ensimmäisenä päivänä tutustumaan uuteen tulokkaaseen. Ja loppu onkin perheemme historiaa.

 

Sain olla mukana hieman auttamassa, kun Juuso Häikiö kirjoitti PionP 12:n kirjan pataljoonansa vaiheista. Opin tietämään, mitä tarkoittaa ”Schmardenin henki”.

 

Schmardenin henki tarkoittaa isänmaan vapauden, itsenäisyyden ja kansanvallan puolustamista. Se tarkoittaa korkeatasoisen koulutuksen hankkimista ja työn tekemistä. Schmardenin henki tarkoittaa perinteiden kunnioittamista ja ajassa elämistä. Sitä että opitaan ja sovelletaan uusinta tekniikkaa ja vastataan tämän päivän maailman haasteisiin.

 

Ennen kaikkea Schmardenin henki tarkoittaa uskoa Suomen tulevaisuuteen. Kauas kotimaastaan suursodan rintamalle joutuneita jääkäreitä ja Siperian pakkasiin karkotettua valtiomies Svinhufvudia yhdisti vakaa usko Suomen tulevaisuuteen, oikeuden ja totuuden voittoon.

 

Nämä perusarvot on syytä pitää kirkkaana mielessä myös ensi vuonna, kun Suomi viettää valtiollisen itsenäistymisensä 100-vuotisjuhlaa.

 

Esitän parhaat kiitokset ja onnittelut pioneeriaselajille sen merkittävästä panoksesta Suomen itsenäisyyden saavuttamisessa ja puolustamisessa.

 

8. Schmarden_merkki

 

Milloin itsenäisen Suomen puolustusvoimat perustettiin?

 

– 16. toukokuuta 1917 ”Suomen sotaväen ja suojeluskuntien perustamisasiakirja”

– 27. heinäkuuta 1917 eversti Nikolai Mexmontan asettui perustettavan Suomen sotaväen johtoon

– 19. syyskuuta 1917 senaatti perusti Saksanniemen ratsupoliisikoulun

– 25. syyskuuta 1917 ”Komitea suojeluskuntien perustamiseksi”

– 7. tammikuuta 1918 Senaatin puheenjohtaja Svinhufvud nimitti Sotilaskomitean valtion elimeksi

– 12. tammikuuta 1918 eduskunta antoi senaatille valtuudet järjestyksen palauttamiseksi maahan

– 16. tammikuuta 1918 Senaatin puheenjohtaja Svinhufvud antoi Mannerheimille valtuudet järjestyksen palauttamiseksi

– 19. tammikuuta 1918 Sotilaskomitea järjestäytyi esikunnaksi

– 25. tammikuuta 1918 Senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi.

 

Professori Martti Häikiö

Juttu on Pioneeriaselajin 100-vuotisjuhlaesitelmästä, jonka professori Häikiö piti Korialla 23.7.2016.

 

Kirjoitus on julkaistu Vapaussoturissa 4/2016.