Vapaussoturi > Nettilehti > Kirja-arvioita > Puhutteleva päiväkirja

Puhutteleva päiväkirja

1. _Kansi_Vin_Tanner 

 

 

   

 

 

 

 

 

 

Teoksen pääosan muodostaa Rautkallion toimittama versio Tannerin päiväkirjasta jatkosodan loppuvaiheessa. Se siirrettiin 1940-luvulla – ilmeisesti kaiken varalta – Yhdysvaltoihin. Rinnakkaisversio jäi Suomeen ja kiitetyissä muistelmissaan Tanner nojautui paljossa siihen. Myös myöhemmät tutkijat ovat käyttäneet näitä muistiinpanoja.

 

Rautkallion Kalifornian Stanfordista löytämä päiväkirjan versio vahvistaa, että merkinnät on tehty tuoreeltaan, vaikka sihteeri Elannossa olikin naputellut ne puhtaaksi erilaisista lippusista. Toisin kuin pikakirjoitusta käyttänyt Paasikivi Tanner ei pohdiskellut päiväkirjassaan laveasti asioita, mutta juuri karussa tiiviydessään merkinnät puhuttelevat tänäänkin.

 

Teoksessa käsitellyt asiat ovat sinänsä tuttuja Tannerin muistelmista ja monista tutkimuksista. Alkuperäinen lähde on kuitenkin kuin elävä puutarha, tutkimus taas kuin herbaarioon puristettu kukka. Merkinnöissä nousee esiin monia toisarvoisiakin asioita, mutta ne kertovat hyvin ajan ilmapiiristä.

 

Rautkallion elämäntyön suurin saavutus on ylipäänsä ollut merkittävien lähteiden etsiminen ja niiden julkaiseminen. Hän riensi Moskovaan heti Neuvostoliiton hajottua ja löysi tärkeitä, joskin monille piinallisia asiakirjoja muun muassa suomalaisten puolueiden suhteista Kremliin – rahavirtoja myöten. Hitaampien tutkijoiden ehdittyä paikalle monet arkistot oli jo suljettu uudelleen.

 

Tulkinnoissaan Rautkallio on toisinaan liiankin vauhdikas. Tämä koskee myös osaa Tannerin merkintöjen kommentoinnista. On kuitenkin hyvä herättää keskustelua.

 

Lehtinen analysoi teoksessa tiiviisti Tannerin asemaa ja jälkimainetta. Lehtisenkin lähteistä valtaosa on asioita harrastaneelle tuttuja, mutta hän maalaa niiden pohjalle uskottavan kokonaiskuvan.

 

Suomettumisen varjon väistyessä Tannerin maine epäilemättä kirkastuu. Jatkosodan paineissakin hän säilytti aina malttinsa ja tarmonsa. Samoin käynee P. E. Svinhufvudin maineelle. Miesten välit eivät muuten olleet niin heikot kuin toisinaan luullaan. He tapasivat jo ensimmäisessä eduskunnassa ja olivat sittemmin yhdessä muun muassa Enso-Gutzeitin suppeassa hallintoneuvostossa. Presidenttikaudellakin suhteet olivat asialliset. Niinpä kiistellyssä keskustelussa eduskuntavaalien 1936 jälkeen Svinhufvud tarjosi Tannerin SDP:lle paikkaa hallituksessa. Ukko-Pekka päätyi sitten – varmaan virheellisesti – toiseen ratkaisuun, mutta se kuului presidentin valtaoikeuksiin vuoteen 2000 saakka. Ukko-Pekka ei ollut ainoa, joka tätä oikeutta myös käytti.

 

Jyrki Vesikansa

 

Lasse Lehtinen ja Hannu Rautkallio: Väinö Tanner –     unohdetut päiväkirjat 1943–1944. Paasilinna 2011. 308 sivua.

 

Julkaistu Vapaussoturissa 1/2012.