Myyttien hämärtämä vielä 100 vuotta myöhemmin (1/2018)
Jälleen kerran tuhannet isänmaanystävät ovat muistelleet Tammisunnuntain tapahtumia; laajin 100-vuotismuistojuhlakokonaisuus oli Seinäjoella. Ja jälleen kerran virallinen Suomi lähinnä vaikeni eikä tapahtumista liiemmin löytynyt uutisia valtakunnallisesta mediasta. Miksi itsenäistymisen vahvistamiseen liittyvistä tapahtumista yhä vaietaan?
Tunnetusti historiankirjoitus on voittajia myötäilevää tai voittajat pakottavat totutuista poikkeaviin tulkintoihin myös historiasta. Samalla historiankirjojen sisällöt muuttuvat ja alan tutkijat joko kääntävät takkia tai antavat tilaa uusia vallanpitäjiä myötäileville.
Vuoden 1944 jälkeisessä Suomessa uuden vallan myötä alkoi pitkäkestoinen prosessi myös vapaussotaan liittyvän historianäkemyksen muuttamiseksi. Tämä ilmeni muun muassa niissä lukuisissa nimissä, joilla haluttiin korvata jo vakiintuneet vapaussota tai kapina. Prosessi huipentui 1970-luvun kiivaina taistolaisvuosina ja hiipui vähitellen 1980-luvulla ja suorastaan rauhoittui 1990-luvulla, mutta on jälleen jostain syystä kiihtynyt, ja tuskin pelkästään sen vuoksi, että ikävistä tapahtumista on kulunut sata vuotta.
Luulisi, että tämän päivän historianopetuksessa myyttien hämärtämä totuus ei enää olisi keskiössä sadan vuoden takaisiin traagisiin tapahtumiin liittyen. Luulisi myös, että historiankirjoissakin sisällöt olisivat kattavasti muuttuneet kohta Neuvostoliiton sortumisesta lähtien ja viimeistään siitä lähtien, kun demokraattisessa osassa maailmaa ryhdyttiin tutkimaan kommunismin rikoksia. Esimerkkinä perusteellinen tutkimus ”Kommunismin musta kirja”, jonka mukaan kommunismin uhrien lukumäärä on noin sata miljoonaa, tätä uhrilukua ei sivistysvaltion kansalainen voine ohittaa pelkällä olankohautuksella.
Maailmalta kantautuneet tiedot kommunismin pimeästä puolesta eivät valitettavasti näyttäneet tehneen kovinkaan perusteellista vaikutusta Suomessa, jossa vielä nykypäivänä kuullaan mielipiteitä ja luetaan tekstejä, joiden mukaan bolsevikkien stimuloima äärivasemmiston vallankumousyritys olisi ollut ikään kuin oikeutettu asia. Aikoinaan kenties oli ulkopoliittisista syistä korrektia viestittää julkisuuteen myyttejä punaisten vallankumousyrityksestä, mutta yli neljännesvuosisata Neuvostoliiton sortumisen jälkeen pitäisi jo olla laajassa tiedossa punakapinallisten johtajien todelliset motiivit ja taustavoimat. Jopa Venäjän nykyisen presidentin mielestä bolsevikkien lokakuun vallankumous johti katastrofiin.
Kenties nykyisessä Suomessa lähes betoniin valettu romantisoitu näkemys punaisten vallankumousyrityksestä ei juonnakaan vuodesta 1918, vaan paljon myöhemmästä ajasta, kuten ajasta, jolloin ns. edistykselliset vasemmistolaiset voimat raivasivat tilaa Pirkkalan monisteen kaltaisille kokeiluille ja loivat jos jonkinlaista metodia opinahjoihimme, ja kun myöhemmin Suomessa paikoin kohdattiin lähes orpojen kaltaisina Neuvostoliiton sortuminen, mullistus pikemminkin hiukan pöyhi aatteellisia suuntavaistoja, eikä moni ole vieläkään kyennyt ottamaan uutta kurssia.
Jos joidenkin mielestä valkoinen totuus oli ollut vallalla reilut 20 vuotta, niin Suomen punaisten todellisen vallankumousvoiman eli bolsevikkien vaikutuksen vähättely tai jopa kieltäminen on ollut vallalla kohta 80 vuotta. Koska kuplassa ei voi elää loputtomiin eikä Suomessakaan varmasti kaivata menneisyyden ikävien asioiden toistumista, olisiko niiden uusiutumisen ehkäisemiseksi sekä demokratiamme lujittamiseksi vihdoinkin aika jättää myytit ja pyrkiä objektiivisuuteen kohdatessamme lähimenneisyytemme kipupisteitä.
