Vapaussoturi > Nettilehti > Perinnetyö > Kyösti Wilkunan jalanjäljillä

Kyösti Wilkunan jalanjäljillä

Shpalernajan vankilan portille

Toukokuussa 2016 järjestimme Nivalan nuorisoseuralla juhlaseminaarin: kirjailija, jääkärivärväri ja itsenäisyysaktivisti Kyösti Wilkunan pidättämisestä oli kulunut tasan sata vuotta. Santarmit pidättivät Wilkunan 23.5.1916 Nivalassa, josta hänet vietiin ensin Oulun lääninvankilaan ja syyskesällä Pietariin Shpalernajan vankilaan. Tuosta ajasta hän kirjoitti kirjan Kahdeksan kuukautta Shpalernajassa.

Heikki Vilkuna, Ilkka Taipale ja jutun kirjoittaja (oik.) veivät vankilan portille kukkalaitteen.

Vankilavierailu tavoitteena

Kansanedustajakollegani Ilkka Taipaleen kuultua asiasta hän huomautti, että eikös Kyösti Wilkunan ja 78 muun suomalaisen itsenäisyysaktivistin vapautuminen Shpalernajasta 12.3.1917 olisi suuremman juhlan aihe. Venäläisten vankilaviranomaisten tuttuna Ilkka aikoi tehdä kaikkensa, että vankilan portit aukeaisivat meille suvun jäsenille juuri kun vapauttamisesta oli kulunut tasan sata vuotta.

Sukumme historia-aktivistit innostuivat asiasta, ja päätimme retken tehdä. Taipale teki kolme kuukautta työtä, että saisimme luvan vierailulle. Vielä kolme päivää ennen retkeä kaupunki- ja aluetason vankilaviranomaiset näyttivät vihreää valoa, mutta sitten tuli tieto ylemmältä taholta: ”Ette pääse sisään nyt, mutta ehkä joskus toiste”. Kysynpä vaan mitä suurvalta pelkää.

Osa historiasta pimentoon

Retki oli päätetty tehdä, seppelenauhat kirjoitettu ja kukkalaite hankittu. Meitä oli Kyöstistä lukien kolme kolmannen, viisi neljännen ja kaksi viidennen polven Vilkunaa, kahden puoliso ja Jääkärimuseon johtaja Hanna Rieck-Takala sekä Ilkka Taipale, yhteensä 14 henkilöä.

Lauantaina ennen kolmituntista vierailuamme konsulaatissa kiertelimme ensin Pietaria sen nähtävyyksiin tutustuen, ja niitähän piisaa; upeita muistomerkkejä, mielenkiintoisia museoita ja kirkkoja. Esimerkiksi uusi Laivasto- ja merimuseo on upea. Kun sinne menette, niin varatkaa asiantuntija oppaaksi ja koko päivä aikaa.

Seuraamme liittyi myös stipendiaatilla Pietarissa opiskeleva erikoistoimittaja Arja Paananen. Hän kertoi, että kovin on vähäinen se juttujen ja tapahtumien määrä, millä venäläiset huomioivat tätä maailmanhistoriaa eniten muuttanutta vallankumousta, vaikka siitä tulee nyt kuluneeksi tasan sata vuotta. Outo on venäläisten tapa suhtautua ja kertoa omasta historiastaan. Hyvistä ja voitollisista tapahtumista kerrotaan, muu historia pyritään vähättelemään tai unohtamaan.

Kukkapartiota supistettiin

Shpalernajan vankilan portille mentyämme pysähdyimme hetkeksi muutaman hengen ryhminä. Heti joku vartija tuli kyselemään, mitä te siinä teette. Venäjällä jokainen yli kolmen hengen ryhmä tulkitaan helposti mielenosoitukseksi. Näiden kokemusten vuoksi päätimme supistaa kukkapartion lukumäärän kolmeen, ettei retkeämme luokiteltaisi mielenosoitukseksi.

Kyöstin pojanpoika Heikki Vilkuna, minä ja Ilkka Taipale veimme vankilan portille kukkalaitteen, jonka nauhoissa luki molemmilla kielillä ”Kiitos Venäjän kansalle Suomen itsenäisyysaktivistien vapauttamisesta helmikuun vallankumouksessa 1917. Vilkunan Sukuseura.”

Laskimme kukkalaitteen ja oioimme nauhat niin, että ne voisi seisaaltaankin lukea. Jäimme kadun toiselle puolelle odottamaan mitä seuraa. Pian paikalle saapui vartija. Nauhat luettuaan hän otti kännykän ja raportoi näkemästään. Pari minuuttia, niin portille saapui kaksi virkapukuista henkilöä ja silloin kukkalaitetta nauhoineen vietiin. Vaikka venäläisten silmät eivät kestäneet kukkatervehdystämme viittäkään minuuttia, olimme silti retkeemme tyytyväisiä.

Pekka Vilkuna