Vapaussoturi > Nettilehti > Kirja-arvioita > Kunnian ruletti

Kunnian ruletti

1. Kansi Matikkala

Antti Matikkalan keväällä ilmestynyt kirja sotavuosina ulkomaalaisille annetuista korkeimmista suomalaiskunniamerkeistä on asiallinen ja perusteellinen tutkimus aiheesta. Se kuvaa yhtä, tähän mennessä kovin heikosti tunnettua puolta Suomen sodanaikaisten kansainvälisten suhteidenhoidossa.

Virallinen Suomi palkitsi kunniamerkein luonnollisesti ennen muuta sodanaikaisten asevelimaiden kansalaisia. Saksalaiset kuten myös italialaiset, unkarilaiset ja romanialaiset sotilaat ja siviilitkin saivat vastaanottaa heille myönnettyjä suomalaisia kunniamerkkejä. Niitä myönnettiin myös Ruotsiin ja Tanskaan, Ranskaan ja Yhdysvaltoihin sekä Britanniaankin maiden välisten suhteiden katkeamiseen saakka. Muistipa Suomi dekoroida Japanin keisarinkin.

Matikkala kertoo kirjassaan korkeiden kunniamerkkien myöntämisperusteista. ”Mitä hän on meille tehnyt”, saattoi vapaudenristit myöntänyt Mannerheim aiheellisesti kysyä palkittaviksi ehdotetuista ulkomaalaisista. Kaikille palkitsemisille ei ansioperusteista syytä ollutkaan, mutta Suomen edun katsottiin edellyttävän tiettyjen vaikutusvaltaisten henkilöiden palkitsemista. Toki useimmiten palkitsemiseen oli asiallinen syy: henkilö oli todellakin tehnyt jotain Suomen hyväksi. Kaikkein korkeimmalla eli valtionpäämiestasolla kysymys oli tietenkin seremoniaalisesta palkitsemisprosessista.

Mikään ihme ei ole, että saksalaiset läheisimpänä asevelikansana saivat valtaosan Suomen sotavuosina myöntämistä kunniamerkeistä. Kaikelle kilisevälle perso Hermann Göring oli kunniamerkkien vastaanottajana oma tapauksensa, ja luonnollisesti moneen otteeseen kirjallisuudessa jo aiemminkin käsitelty Heinrich Himmlerin palkitseminen nousee luonnollisesti esille Matikkalan kirjassakin. Suurta päänvaivaa aiheutti se, onko Himmlerin risti annettava punaisella vai keltaisella nauhalla! Kaikki eivät prenikoita kuitenkaan ottaneet vastaan: Hitler ja Mussolini kieltäytyivät periaatesyistä kunniamerkeistä, joten heidän lähimmät alaisensa oli palkittava heidän sijaansa.

Oli myös runsaasti niitä, jotka varta vasten ilmaisivat haluavansa jonkun tietyn korkean kunniamerkin Suomesta. Samoin oli niitä, jotka kieltäytyivät vastaanottamasta heille myönnettyä kunniamerkkiä siksi, että he pitivät myönnettyä luokkaa liian alhaisena. Kunniamerkkikysymykset lienevätkin niitä, joissa inhimillinen turhamaisuus nousee kaikkein konkreettisimmin esille.

Matikkala käsittelee kirjassaan satoja korkean suomalaisen kunniamerkin saaneita ja hyvin usein myös myöntämisen perusteita. Hän noteeraa myös suomalaisten saamat ulkomaalaiset kunniamerkit erityisesti vertaillen annettujen ja saatujen luokkia ja määriä keskenään. Hänen tuloksiinsa ei varmaankaan ole mitään olennaista lisättävissä. Myös kirjan kuvitus on sitä luokkaa, että sen hankkiminen on selvästi vaatinut paljon vaivaa. Kuvien ansiosta välillä pakosta hiukan luettelomainen teksti on saanut lisää tervetullutta elävyyttä.

Kunniamerkkiasiantuntijana Matikkala selvästi arvostaa suomalaista kunniamerkkikäytäntöä, joskin hän kiinnittää muutamissa tapauksissa huomiota saajan perin vähäisiin ansioihin Suomen kannalta katsottuna. Kirjan nimi on tässä mielessä sattuva. Eräänlaista enemmän tai vähemmän sattumaan perustuvaa rulettiahan kunniamerkein palkitseminen on aina, ja sellaista se oli etenkin sotavuosina.

Mikä palkitsemisista koituva hyöty sotaa käyvälle Suomelle oli? Sitä lienee mahdotonta mitata. Ehkäpä jotkut henkilöt saatiin maallemme suosiollisiksi sillä, että heidän rintapieltään koristamaan annettiin suomalainen kunniamerkki, kenties heidät saatiin jopa tekemään jotain Suomen hyväksi. Hitlerkin oli sitä mieltä, että kunniamerkkien antamisella saavutetut voitot korvasivat niistä aiheutuneet kustannukset, ja myös Matikkala päätyy siihen, että ulkomaalaisten korkean tason palkitseminen oli hyvin kustannustehokasta.

Ehkä näin. Olisi kenties kuitenkin mietittävä sitä, onko inhimillisen turhamaisuuden hyväksikäyttö ylipäätään paras mahdollinen tapa hoitaa ihmisten ja kansakuntien välisiä suhteita. Olisikohan tehty viisaasti, jos Suomen itsenäistyttyä olisi päätetty, että aatelisarvojen myöntämisen ohella lopetetaan myös kunniamerkkien jakaminen? Sotavuosinakin olisi vältytty monelta murheelta, kun ei olisi tarvinnut miettiä, mitä kullekin jaetaan ja miten kukin saamaansa merkkiin tai saamatta jääneeseen merkkiin tyytymätön lepytetään.

Mikko Uola

Antti Matikkala: Kunnian ruletti. Korkeimmat ulkomaalaisille 1941‒1944 annetut suomalaiset kunniamerkit. 584 sivua. SKS 2017.

 Julkaistu Vapaussoturissa 4/17.