Vapaussoturi > Nettilehti > Artikkeleita > Jääkärimurha Turussa 1921

Jääkärimurha Turussa 1921

1. JP_27

 

Stadt Hamburgista Hamburger Börsiin

 

Aamulla 8. helmikuuta 1921 ilmestynyt Turun Sanomat otsikoi näyttävästi etusivullaan: ”Revolverinäytelmä Turussa”. Uutinen kertoi, että eräs lääkäri oli edellisenä iltana ampunut Turussa palvelleen jääkärikapteenin revolverillaan. Sekä ampuja että ammuttu olivat olleet jääkärikoulutuksessa Saksassa, ja tapauksen teki mielenkiintoiseksi se, että ampumisen syyksi sanottiin Saksassa olon aikaiset asiat. Tämä jääkärihistorian murhenäytelmä on erikoinen tapaus, jolla on oma erikoinen esihistoriansakin.

 

Kun ensimmäiset suomalaisjääkärit eli niin sanotut Pfadfinderit harjoittelivat sotataitoja Saksassa Lockstedtin harjoitusleirillä kevättalvella 1915, heidän joukossaan olivat vaasalainen Magnus Ekblad ja helsinkiläinen Carl Thomas Reguel Wolff. Jälkimmäisestä on syytä mainita kaikki etunimet siksi, että Pfadfinder-kurssilla oli kaksi muutakin Carl Wolff -nimistä miestä. Jälkimmäiset olivat keskenään veljeksiä ja ensiksi mainitun, toista etunimeään Thomas käyttäneen Wolffin serkkuja.

 

Magnus Ekblad oli vaasalaisen kauppiaan poika. Hän oli syntynyt Ruotsin Sundsvallissa vuonna 1887, mutta oli käynyt koulunsa Vaasassa. Päästyään ylioppilaaksi Kokkolasta 1909 hän oli työskennellyt harjoittelijana kemikaalitehtailla Yhdysvalloissa, ja vuodesta 1911 hän oli opiskellut Helsingissä maatalousalaa ennen lähtöään jääkärikoulutukseen Saksaan.

 

Varakkaan helsinkiläisliikemiehen, puuteollisuusyhtiö Tornatorin suurosakkaan Reguel Wolffin poika Thomas Wolff puolestaan oli syntynyt 1888, ja hän oli käynyt koulunsa Helsingissä. Ylioppilaaksi Thomas Wolff oli kirjoittanut 1905, ja maaliskuun 1. päivänä 1915 eli juuri ennen Saksaan lähtöään hän oli valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi.

 

Aktivismi oli Wolffeilla suvussa, sillä aktivisteihin lukeutunut isä-Wolff oli tunnetun veljensä konsuli Eugén Wolffin kanssa joutunut Bobrikovin aikana muutamaksi vuodeksi karkotetuksi venäläisvastaisten mielipiteittensä takia. Thomas Wolffin äiti Elsa puolestaan oli vaikutusvaltaista Ramsayn aatelissukua, jatkosodan aikaisen ulkoministerin Henrik Ramsayn serkku. Thomas Wolffin vanhemmat olivat eronneet 1906.

 

Ekblad oli ylennyt jääkärijoukossa Gruppenführeriksi 1917 siitä huolimatta, ettei hän ollut osallistunut itärintaman taisteluihin. Hän saapui jääkärien pääjoukon mukana Suomeen helmikuussa 1918 luutnantiksi ylennettynä ja osallistui komppanianpäällikkönä Karjalan rintaman taisteluihin. Vapaussodan jälkeen vuodesta 1919 hän palveli Porin Rykmentissä, ja hänet ylennettiin kapteeniksi 1920.

 

Valmiina lääkärinä jääkärijoukkoon liittynyt Thomas Wolff puolestaan ylennettiin Gruppenführeriksi jo syyskuussa 1915. Hänet lähetettiin Haaparantaan ja Uumajaan hoitamaan suomalaisvapaaehtoisten värväämistä jääkärijoukkoon. Tältä komennukseltaan hän palasi harjoitusleirille Lockstedtiin joulukuussa 1915.

 

Seitsemän laukausta hotellihuoneessa

 

Turkulaisen Hamburger Börs -hotellin portieeri Erik Eklund hälytti illalla 7. helmikuuta 1921 läheisessä Kauppiaskadun ja Eerikinkadun kulmassa päivystäneen järjestyspoliisi Matti Vuorisalon, sillä hotellin asukkaana ollut lääketieteen lisensiaatti Wolff oli soittanut huoneestaan hänelle ja ilmoittanut ampuneensa miehen. Passipoliisi, joka oli kuullut laukaukset, otti ampujaksi ilmoittautuneen kiinni tämän hotellihuoneessa ja takavarikoi tältä 7.65-kaliiperisen Browning-revolverin. Kun Wolff oli maksanut hotellilaskunsa, poliisi kuljetti hänet poliisilaitokselle.

 

Kävi ilmi, että Wolff oli saapunut Nordstjernan-laivalla Ruotsista pari päivää aikaisemmin ja asettunut asumaan kyseiseen Turun tunnetuimpaan hotelliin. Aamulla 7. helmikuuta hän oli soittanut Turun kasarmille Porin Rykmentin neljännen komppanian päällikkönä palvelleelle kapteeni Ekbladille pyytäen tätä saapumaan luokseen hotelliin. Ekblad oli luullut soittajan olevan jompikumpi Wolffin serkuista, jotka olivat jääkäriupseereita, ja oli suostunut tulemaan.

2. Ekblad

Jääkärikapteeni Magnus Ekblad.

– Kuva Jääkärimatrikkeli.

Kun Ekblad oli noin puoli yhdeksän aikaan illalla saapunut Wolffin luokse Hamburger Börsin kolmannen kerroksen Kauppiaskadun puoleiseen huoneeseen numero 41, oli Wolff ampunut revolverillaan seitsemän laukausta tätä kohti. Kapteeni pääsi haavoittuneena omin voimin ulos hotellin takaovesta. Hän huusi kadulla käveleville miehille: ”Auttakaa, minua on ammuttu”. Miehet auttoivat Ekbladin hotellin edessä häntä odottaneen sotilaan rekeen, jolla hänet kuljetettiin sairaalaan.

 

Magnus Ekblad leikattiin Turun lääninsairaalassa, mutta hän kuoli 9. helmikuuta vasten yöllä. Surmansa saanut jääkärikapteeni saatettiin sotilaallisin kunnianosoituksin junaan, joka kuljetti hänen ruumiinsa Vaasaan, jossa hänet haudattiin perhehautaan luotien repimässä manttelissaan.

 

Wolffia kuulusteltiin teon johdosta, ja seurasi monta kuukautta kestänyt oikeudenkäynti. Wolffin syyllisyys Ekbladin ampumiseen oli kiistaton. Kuulusteluissa ja oikeudenkäynnissä nousivat kuitenkin päällimmäiseksi tapahtumat Saksassa vuodenvaihteessa 1915−1916.

 

Mitä Saksassa olikaan tapahtunut?

 

Ruotsin-komennukseltaan Lockstedin harjoitusleiriin joulukuussa 1915 palannut Wolff oli joutunut uutenavuotena 1916 leirin sairastuvalle, josta hän oli kuitenkin poistunut luvatta uudenvuodenpäivän illalla. Hän oli mennyt Lockstedtissa olleeseen Stadt Hamburg -nimiseen ravintolaan, jossa hän oli tavannut useita suomalaisjääkäreitä. Paikalla oli ollut myös Ekblad kahden läheisestä Itzehoen kaupungista kotoisin olleen ja junalla samana iltana Lockstedtiin tulleen naisen seurassa.

 

Nämä naiset Johanna Dombrowski ja Frieda Steinberg olivat ilmeisiä sellaisen palveluammatin harjoittajia, jollaisten palveluille tuhansien miesten varuskunta tarjosi verrattomat markkinat. Johanna Dombrowski kertoikin sittemmin kuulustelussa, että hänellä oli ollut ”vilkasta kanssakäymistä” Lockstedtin leirin poikien kanssa, vaikka hän sattuikin olemaan naimisissa. Aviomies vain oli jossain Venäjällä. Frieda oli myös mielellään tekemisissä miesten kanssa, kertoi Johanna. Tapahtumailtanakin Frieda oli poistunut ravintolasta joksikin aikaa Strömberg-nimisen suomalaisjääkärin mukana.

 

Ryypiskeltyään ensin kyseisessä ravintolassa seurue oli siirtynyt toiseen, lähellä olleeseen Landhaus-nimiseen ravintolaan. Puolenyön jälkeen, kun viimeinen juna oli jo mennyt, miehet olivat lähteneet saattamaan naisia kohti seitsemän kilometrin päässä ollutta Itzehoea. Tämä pimeä myrsky-yö sata vuotta sitten koitui lopulta kohtalokkaaksi kolmelle tästä lemmenkipeästä seurueesta.

 

Mitä matkalla Lockstedtin leiriltä kohti Itzehoea tapahtui, siitä asianosaisten kertomukset menivät pahasti ristiin. Joka tapauksessa Itzehoeen matkalla ollut ajuri löysi yöllä Frieda Steinbergin vaatteet revittyinä ja useilla puukoniskuilla surmattuna. Ekblad ja Wolff olivat palanneet leirille yhtä matkaa jälkimmäisen hiipiessä takaisin sairastupaan. Seuraavana päivänä saksalaisen sotilaspatrulli pidätti molemmat miehet, ja leirille tuotu Johanna Dombrowski tunnisti heidät samoiksi, joiden seurassa hän ja surmattu Frieda olivat edellisenä yönä olleet.

 

Kuulusteluissa Ekblad ja Wolff vaikenivat aluksi, mutta lopulta kumpikin yritti vierittää syyn naisen surmasta toisen niskoille. Wolffin kannalta raskauttavaa oli, että murhan todettiin tapahtuneen hänen kääntöveitsellään ja hänen vaatteistaankin löydettiin verta. Wolff väitti lainanneensa öisellä matkalla veistään Ekbladille, joka oli käyttänyt sitä kynsiensä puhdistukseen. Ekblad puolestaan kiisti veistä lainanneensa. Myös Johanna Dombrowskin todistus puhui Wolffia vastaan, joskaan täysin selvää ja yksiselitteistä kuvaa yön sekavista tapahtumista ei koskaan saatu, sillä kaikki neljä seurueeseen kuulunutta olivat olleet vahvasti humalassa. Johannan todistajalausunnosta selviää kuitenkin jotain.

 

Tämän lausunnon mukaan Ekblad ja Frieda Steinberg olivat kulkeneet alkumatkan yhdessä, Wolff ja Johanna Dombrowski heidän edellään. Ekblad oli kaatanut Friedan ojaan yrittäen tehdä tälle väkivaltaa, jolloin tämä oli huutanut: ”Hän tappaa minut, hän on repinyt kaikki vaatteeni”. Toiset kaksi palasivat rauhoittamaan tilannetta, joka olikin rauhoittunut. Nyt parit vaihtuivat. Ekblad ryhtyi yön pimeydessä, sateessa ja tuulessa harjoittamaan seksiä Johannan kanssa, ja siinä puuhassa ollessaan he kuulivat − Johannan mukaan − Friedan vaimean äänen: ”Hän tappaa minut”. Siinä kaikki.

 

Tätä Johannan todistusta pidettiin ratkaisevana Wolffin syyllisyyden kannalta. Wolffin oman kertomuksen mukaan Frieda oli saanut kuolettavat vammansa jo Ekbladin väkivaltaisen käytöksen seurauksena. Manttelissaan olleen veren Wolff selitti johtuneen siitä, että Ekblad oli haavoittanut häntä pikkusormeen veitsen palauttaessaan.

 

Sotaoikeuteen joutunut Wolff palkkasi itselleen asianajajan, ja huhut kertoivat hänen maksaneen surmatun Friedan perheelle 400 000 markkaa, jotta se ei vaatisi häntä edesvastuuseen. Rahaa Wolffilta ei puuttunut, sillä olihan hän varakkaasta perheestä. Kaiken lisäksi hän peri isänsä, joka sattui kuolemaan Tukholmassa helmikuussa 1917 pojan oikeusprosessin aikana käytyään sitä ennen Saksassa tapaamassa syytteessä ollutta poikaansa. Wolff kiisti maksaneensa mitään ja sanoi tietäneensä, että murhajutut olivat yleisen syyttäjän eivätkä omaisten ajettavina, joten niistä ei rahalla selvittäisi. Thomas Wolffin tilanne oli kuitenkin vaikea. Suomalaisjääkäritkin vakuuttuivat hänen syyllisyydestään, ja häntä kuulusteluun vienyt suomalaispatrulli teki hänelle ehdotuksen, että hän karkaisi, jolloin patrulli voisi ampua hänet. Wolff kieltäytyi jyrkästi.

 

Naisenmurha oli poikkeuksellinen teko Lockstedtin leirillä. Se vaikutti suomalaisjääkärien maineeseen. ”Ennen ystävällisten ihmisten suosio oli poissa”, kirjoittaa Aarne Sihvo todeten, että ”vihamieliset katseet ja loukkaavat haukkumasanat seurasivat meitä, kuhunka vain menimmekin”.

 

Magnus Ekblad vapautettiin syytteistä, mutta jutun tutkinta epäilemättä vaikutti siihen, ettei miestä lähetetty rintamalle muun jääkärijoukon mukana toukokuussa 1916, vaan hän jäi Lockstedtiin kouluttamaan täydennysmiehiä. Kuolinvuoteellaan Turussa Ekblad vielä vakuutti syyttömyyttään Lockstedtissa tapahtuneeseen murhaan häntä sairaalaan tapaamaan tulleelle rykmentinkomentajalleen everstiluutnantti Hugo Östermanille.

 

Lyypekin sotaoikeus antoi jutussa päätöksensä vuoden kuluttua surmasta 7.3.1917 ja piti Wolffia syyllisenä murhaan. Häntä ei kuitenkaan tuomittu, koska hänet katsottiin syyntakeettomaksi. Hänen mielentilaansa oli tutkittu mielisairaalassa, ja saksalainen lääkäri oli diagnostisoinut hänellä lievän mielialahäiriön. Wolff ei tyytynyt sotaoikeuden päätökseen ja hulluksi leimaamiseen, vaan valitti saksalaiseen sotaylioikeuteen. Se tuomitsi 28.4.1917 Wolffin kahdeksan vuoden kuritushuonerangaistukseen. Vetoaminen korkeimpaan oikeusasteeseen ei muuttanut tuomiota.

 

Wolffia oli säilytetty kuulustelujen ja oikeudenkäynnin aikana Lyypekin vankilassa, mutta hänet passitettiin kärsimään tuomiotaan Hampurin Altonaan, joka tuli aikanaan tutuksi monelle muullekin suomalaisjääkärille.

 

Altonan vankilaan saapui illalla 4. tammikuuta 1918 tuntemattomaksi jäänyt aliupseeri, joka esitti väärennetyt paperit, joissa käskettiin viedä Wolff vielä kuulusteltavaksi. Tällä tavoin Wolff pääsi karkaamaan, ja hänen sanottiin sittemmin viettäneen aikaansa Saksassa sekä Ruotsissa, jossa hän oli perintörahoillaan ostanut maatilan yhdessä erään ruotsalaisen kanssa. Hän oli yrittänyt saada juttuaan Saksassa vielä uudelleen käsiteltäväksi, mutta kun se ei ollut onnistunut, hän oli lähtenyt Suomeen päättäen tehdä tilinsä Ekbladin kanssa selviksi.

 

Tuomiolla

 

Wolffilla oli takanaan lainvoimainen murhatuomio Saksassa, ja Turun raastuvanoikeuskin keskittyi Saksan tapahtumien selvittämiseen Wolffin motiivin löytämiseksi. Saksasta tilattiin sikäläiset jutun oikeudenkäyntiasiakirjat.

 

Itse Ekbladin murhassa ei kovin paljon selvittämistä ollut. Tyynesti ja rauhallisesti kuulusteluissa esiintynyt Wolff selitti kutsuneensa Ekbladin luokseen, jotta saisi tämän tunnustamaan Saksassa tehdyn veriteon. Mikäli tämä ei onnistuisi, hän oli päättänyt ottaa Ekbladin hengiltä. Hotellihuoneessa hän olikin vaatinut Ekbladia keskustelemaan Saksan tapahtumista, mutta tämä ei ollut suostunut, vaan oli noussut tuolistaan lähteäkseen. Tällöin Wolff oli ottanut esiin revolverinsa ja ampunut. Kumpikin miehistä oli ollut selvin päin.

 

Murhatun Ekbladin jääkäritoverit antoivat oikeudessa mitä myönteisimpiä lausuntoja surmatusta toveristaan, mikä tietysti oli traagisten tapahtuneen jälkeen luonnollista. Majuri Uno Fagernäs vakuutti, ettei Ekblad olisi voinut surmata saksalaisnaista edes juovuspäissään, sillä hän oli juopuneenakin tyyni ja pyrki vain hillitsemään muita. Majuri Ingevald Pipping, joka oli toiminut tulkkina saksalaisissa kuulusteluissa, todisti Ekbladin rehelliseksi ja kunnialliseksi mieheksi. Wolffia puolestaan oli Pippingin mukaan pidetty sadistina.

 

Vaikka Wolffin puolestakin esiintyi muutama todistaja, mm. tämän kanssa Lockstedtissa ystävystynyt lääkintäeverstiluutnantti Yrjö Salminen, murhaajaa syyteltiin epänormaaliksi. Sanottiin, että hänellä oli ollut jääkäriaikanaan luonnottomia taipumuksia seksuaaliasioissa. ”Kohdatessaan naisia, joiden seuraa hän usein etsi, hän repi ja kynsi heitä niin, että usein verissään pääsivät pakenemaan”, kirjoitettiin sanomalehdessä.

 

On vaikea sanoa, missä määrin Wolffista esitettyihin kielteisiin arvioihin vaikutti hänen syyllistymisensä veritekoon Turussa. Miehessä oli kenties sadistisia piirteitä, mutta pieni epäilys kuitenkin jää, oliko hän sittenkään Frieda Steinbergin surmaaja. – Jos hän oli syyllinen, miksi hän viisi vuotta tapahtumien jälkeen lähti vaatimaan Ekbladia tunnustamaan murhan ja ampui tämän tietäessään joutuvansa teostaan vastuuseen?

 

Turun raastuvanoikeus tuomitsi 10.6.1921 lääketieteen lisensiaatti Thomas Wolffin Magnus Ekbladin murhasta elinkautiseen kuritushuonerangaistukseen ja menettämään kansalaisluottamuksensa. Lisäksi hänet velvoitettiin maksamaan korvauksia Ekbladin leskiäidille. Turun hovioikeus vahvisti tuomion 20.7.1921, ja oikeudenkäynnin aikana Turun lääninvankilassa säilytetty Wolff siirrettiin Helsingin keskusvankilaan eli Sörkkään kärsimään rangaistustaan.

 

Thomas Wolff teki itsemurhan vankilassa 36-vuotiaana 21.3.1924. Hän oli saanut selvittämättömällä tavalla käsiinsä suuren määrän kokaiinia, jonka hän oli nauttinut. Yövartijan huomatessa jotain olevan vinossa hän oli mennyt Wolffin selliin, jolloin tämä oli selittänyt ottaneensa kokaiinia. Sillä välin, kun oli haettu huuhtelutarpeita, Wolff oli yrittänyt hirttäytyä lämpöjohtoon. Vankilanjohtajan huoneeseen vietynä hän kuoli. Kuolinsyynä oli kokaiinin yliannostus.

 

Jääkärimatrikkelin mukaan Thomas Wolff haudattiin Helsinkiin, mutta Helsingin seurakuntatietojen mukaan hänen hautaansa ei ole pääkaupungissa.

 

Mikko Uola

 

Kirjoitus on julkaistu Vapaussoturi-lehdessä 5/2015.