Ernesti Hentunen – Suomen ensimmäinen populisti
Harvat suomalaiset muistavat enää Suomen ensimmäistä poliittista populistia Ernesti Hentusta. Tämä juristin koulutuksen saanut ja asianajajan ammattia Helsingissä harjoittanut mies oli leimallisesti vasemmistopopulisti, joka pysyi vähintäänkin parin vuosikymmenen ajan jatkuvana puheenaiheena suomalaisessa lehdistössä.
Hentunen oli syntyjään Pietarin suomalaisia. Suoritettuaan Helsingin yliopistossa sekä filosofian maisterin että lakitieteen kandidaatin tutkinnon hän työskenteli aluksi lehtimiehenä. Vuonna 1916 hän aloitti asianajajan uransa. Sujuvan venäjän kielensä ansiosta hän puolusti erityisesti venäläisupseereita, jotka vallankumousvuonna 1917 joutuivat venäläiseen sotaoikeuteen vastaamaan vallankumouksen vastaisista toimistaan.
Punakaartilaissympatioita
Punakapinan aikana Hentunen ei ottanut osaa sotatoimiin, mutta hän tunnusti kapinahallituksen eli kansanvaltuuskunnan auktoriteetin julkisesti ”Työmies”-lehdessä julkaisemassaan ilmoituksessa. Sen vuoksi hän joutui joksikin aikaa Isosaaren vankileirille, mutta vapautettiin, kun hänen rikkomustaan pidettiin vähäisenä.
Poistuttuaan maasta vapautumisensa jälkeen Hentunen värväytyi amerikkalaisten agentiksi tehtävänään kuljettaa elintarvikkeita Tanskasta Venäjälle. Häntä ei kuitenkaan päästetty Neuvosto-Venäjälle, ja niinpä hän ylitti rajan salaa Baltiassa. Bolševikit pidättivät maahan laittomasti tulleen Hentusen, joka joutui virumaan venäläisessä vankilassa loppuvuoteen 1920 saakka. Tarton rauhansopimuksen ansiosta hän pääsi Suomeen.
Suomessa epäilykset Hentusta kohtaan eivät olleet kaikonneet. Venäjällä oleskelleena häntä epäiltiin jopa Suomen kapinaliikkeen johtajaksi. Täysin katteettomia epäilykset eivät liene olleetkaan, sillä jatkaessaan asianajajana Hentunen toimi Neuvostoliiton lähetystön oikeudellisena neuvonantajana.
Hovioikeuden auskultanttina Hentunen pääsi istumaan Elimäen käräjiä vuonna 1922. Hänen ratkaistavikseen tuli punakaartilaisten Koriassa kapinan aikana tekemiä murhia. Oikeudenkäynnin aikana saatettiin todeta puheenjohtajan sympatioiden olleen enemmänkin syytettyjen kuin syyttäjän puolella. Hentunen ei saanut koskaan varatuomarin arvoa.
Totuuden Torvi
Asianajajana esiintymiseltään hyvin värikäs Hentunen erikoistui riitajuttujen ajamiseen. Hänen maineensa verbaalisesti lahjakkaana advokaattina levisi, ja monet mielestään vääryyttä kärsineet ja epätoivoiset kansalaiset kautta maan turvautuivat oikeusjutuissaan Hentuseen. Tämän maine alkoi kuitenkin muodostua rasitteeksi, sillä Ernestin esiintyminen lakituvassa saattoi saada suorastaan koomisia piirteitä.
Hentunen joutui myös henkilökohtaisesti osalliseksi useisiin oikeusjuttuihin. Häntä syytettiin kunnianloukkauksesta ja viranomaisten perättömästä arvostelusta. Hävittyään juttujaan Hentunen laajensi foorumia ja toi jutut yleiseen tietoisuuteen perustamalla ”Totuuden Torvi” -nimisen lehden. Tämän lehden numeroita myytiin Helsingin kaduilla, ja kun lehden jutut olivat yhtä värikkäitä kuin Hentusen puheetkin, lehteä myytiin hyvin.
”Totuuden Torvikin” joutui viranomaisten kanssa kahnauksiin. Lehden numeroita määrättiin takavarikkoon, ja Hentunen sai 1932 kuuden kuukauden vankeustuomion. Tämä ei energistä miestä hiljentänyt, vaan hän jatkoi lehdessään jos mahdollista entistäkin räväkämmin. Uusi tuomio tuli vuonna 1933, mutta Ernesti ei enää halunnut linnaan vaan pakeni ulkomaille.
Professorina Suomeen
Välirauhan aikana joulukuun lopussa 1940 Tallinnasta saapui Helsinkiin pieni rahtilaiva, jonka matkustajana oli Ernesti Hentunen. Tämä herätti huomiota, sillä Neuvostoliiton miehittämästä Baltiasta ei juuri matkustajaliikennettä Suomeen ollut. Hentusta epäiltiin jälleen neuvostoagentiksi.
Suomeen ei saapunut sama Hentunen, joka oli lähtenyt maasta seitsemän vuotta aikaisemmin. Sieltä saapui oman aikansa Hussein al-Tae tai Pekka Haavisto, joka merkitsi asiakirjoihin ammatikseen professori ja kertoi toimineensa siviilioikeuden professorina Pariisissa Sorbonnen yliopistossa.
Suomessa Hentusen professoriuteen ei yleisesti uskottu, mutta kun Ranska oli saksalaismiehityksessä ja Sorbonnen yliopisto suljettu, asiaa ei voitu virallisesti tarkistaa. Joka tapauksessa Hentunen esiintyi tämän jälkeen elämänsä loppuun saakka professorina.
Tosiasia kuitenkin paljastui aikanaan. Hentunen oli kyllä ollut Pariisissa. Siellä hän oli toimeen tullakseen työskennellyt löytötavaratoimiston virkailijana ja oli ostanut löytötavarahuutokaupassa ranskalaisen professorin viitan ja hatun, jolla hän pyrki todistamaan professorina toimimisensa.
Kotiarestissa
Ernesti Hentunen aloitti varsinaisen poliittisen uransa perustamalla keväällä 1941 erityisen siirtoväen puolueen. Sen tarkoitus oli hankkia kannatusta asuinsijoiltaan talvisodan takia lähtemään joutuneista, monesti katkeroituneista siirtolaisista. Hentusen puolueeseen lähti mukaan muutamia julkikommunisteja. Hanke ei onnistunut, sillä sotatilan vallitessa viranomaiset estivät siirtoväen puolueen toiminnan.
Hentunen toimi vuonna 1942 valtio- ja maanpetoksesta syytetyn tunnetun kommunistin Aimo Rikan puolustusasianajajana. Rikka oli toiminut valtioneuvoston lakkauttaman Suomen ja Neuvostoliiton Ystävyyden Seuran pääsihteerinä.
Joulukuussa 1942 Hentunen pidätettiin epäiltynä maanpuolustusta vahingoittavan ja valtakunnan suhteita muihin valtioihin huonontavan toiminnan harjoittamisesta. Valtiollisen poliisin päällikkö Arno Anthoni vaati hänen sulkemistaan turvasäilöön valtakunnan turvallisuudelle vaarallisena henkilönä. Sisäministeriö ei kuitenkaan tähän suostunut, vaan tyytyi määräämään Hentusen kotiarestiin eli oleskelemaan Hyvinkäällä olevalla huvilallaan. Määräys peruutettiin puoli vuotta myöhemmin.
Radikaalinen Kansanpuolue
Jatkosodan jälkeinen aika näytti avaavan Neuvostoliiton ystäväksi tunnustautuneelle Hentuselle aivan uudet poliittiset mahdollisuudet. Hän perusti Radikaalisen Kansanpuolueen, jonka ohjelmassa oli mm. Suomen ulkomaanedustuksen lakkauttaminen, kansantuomioistuimen perustaminen ja sotaväen hajottaminen. Ohjelmassa oli myös sittemmin toteutuneita kohtia kuten rautateiden sähköistäminen, rangaistusten sovittaminen yhteiskuntapalvelulla sekä peruskoulujärjestelmään siirtyminen.
Hentunen pyrki maaliskuun 1945 eduskuntavaaleissa vaaliliittoon kommunistien peitejärjestön Skdl:n kanssa. Kommunistit olivat kuitenkin selvillä siitä, ettei Hentunen ollut vakavasti otettava toimija vaan lähinnä poliittinen pelle. Hänen puoluettaan ei kelpuutettu kommunistien vaaliliittoon.
Hyvin ei onnistunut Hentusen itselleen Stalinille lähettämä kirjekään. Generalissimus ei vaivautunut vastaamaan ”professorille”.
Vastoinkäymisistä kimpaantuneena Hentunen kääntyi kommunistien leppymättömäksi vastustajaksi. Hän soimasi näitä jälleen ilmestymisen aloittaneessa ”Totuuden Torvessa” kuten myös suuren suosion saaneissa Helsingin Rautatientorin tai Messuhallin puhetilaisuuksissa, jotka keräsivät useisiin tuhansiin nousseita yleisömääriä. Hentunen oli sodanjälkeisissä oloissa käytännössä lähes ainoa, joka rohkeni julkisesti arvostella niin kotikommunisteja kuin Neuvostoliittoakin. Hänen puheensa olivat samalla poliittista viihdettä.
Tämä ei miellyttänyt kaikkia vallassaolijoita. Kommunistien iskuriryhmä tuli Rautatientorille ja pieksi Hentusen. Poliisi lopetti Hentusen kokouksia, ja lopulta kommunistinen sisäministeri Yrjö Leino määräsi Hentusen turvasäilöön elokuussa 1947. Sieltä Hentunen vapautui lokakuun alussa, kun sodan ajan poikkeusmääräykset, joihin turvasäilöön sulkeminen perustui, lakkasivat olemasta voimassa.
Radikaalinen Kansanpuolue osallistui kunnallisvaaleihin muutamilla paikkakunnilla samoin kuin eduskuntavaaleihinkin. Menestys ei ollut kehuttava. Hentunen valittiin kyllä Helsingin kaupunginvaltuustoon 1947. Eduskuntaan hän ei muutamasta yrityksestä huolimatta päässyt eikä päässyt hänen listoiltaan kukaan muukaan. Järin tunnettuja henkilöitä radikaalien ehdokkaina ei ollut. Jälkimaailma tuntee heistä ehkä parhaiten laulajana kunnostautuneen Veikko Lavin. Lisäksi mukana oli myös aikanaan kansallissosialistiksi tunnustautunut arkkitehti Vietti Nykänen, joka Hentusen tavoin oli Pietarin suomalaisia.
Hentusen asianajajan ura ja hänen poliittinen uransa päättyivät yhtäkkisesti marraskuussa 1951, kun Ernesti Hentunen menehtyi sydänkohtaukseen Helsingin kadulla. Toinen yrittäjä jatkoi jonkin aikaa ”Totuuden Torven” julkaisemista. Lehti paljasti 1950-luvulla mm. Urho Kekkosen naisseikkailuja, joista mikään muu lehti ei rohjennut avoimesti kirjoittaa. Lehti sammui lukuisiin painokanteisiin.
Mikko Uola
Kirjoitus on julkaistu lehdessä 4/2019.
